28.4.2014

Huhtikuu -- hektinen hetkinen?

Huh, joko se huhtikuu hulmahti!

Kirjoittajaelämääni kuuluu suhteellista suuruudenhulluutta, vaikka tämä ensimmäinen päivätöissä vietetty kuukausi on kirjoittamisen osalta jäänyt laihaksi. Alan vähitellen epäillä, ettei hektisyys kenties tule olemaan vain hetkellistä...

Käytin yhden illan kirjoitusaikataulun luomiseen kesän ajaksi, jotta hahmottaisin hieman töiden määrää. Tältä se näyttää:
  • Kuninkaan tahto -pienoisromaania pitää kirjoittaa 3 liuskaa per viikko. (Eli 700-800 sanaa.) Silloin eka versio on koossa syksyllä.  
  • Uutta Sipi-Salaista Romaania (USSR) olisi kirjoitettava 4 liuskaa per viikko (800-1000 sanaa), jotta se olisi edes jossakin kuosissa syksyllä tulevaa romaanipajaa varten.

Päivätyön ohessa. Hmm. Hieman arveluttaa, vaikka sanamäärätavoitteet eivät ole kovin suuria. Loppusuoralla olevien kässäreiden editointeja en ole laskenut mukaan.


Sinivuokot, sorjat metsänpohjan sisaret ihanaiset!
(c) J.S. Meresmaa

Kuninkaan tahdon raakaversion valmistuttua isken sitten kiinni Linn-novelliin, jonka ensimmäisen version dedis on joulukuussa. Tämän kirjoittaminen johdattaa mukavasti Mifongin kätkemän -käsikirjoituksen loppuun saattamiseen. Senkin määräpäivä osuu vuoden loppuun.

Vaikka en (vielä) elä kirjoittamalla, ainakin näemmä elän kirjoittaen.

***

Jotain sentään valmistuukin: rillumapunk-novellini Pirunkeuhko on hyväksytty antologiaan ja ilmestyy kesällä. Kesäkuussa tulee myös Ritarin ansio, pienoisromaanitrilogian keskimmäinen osa. Syyskuussa päästään puolestaan Mifongin mahdin pariin. Fiktion rinnalla ilmestynee myös hieman faktaa erään romantiikka-artikkelin muodossa.

Notta ehkä se on okei, että huhtikuussa huilahdin kirjoittamisen osalta.

25.4.2014

Mifonkeja syksyn kirjakatalogissa

Kyllä se sieltä lähestyy -- nimittäin Mifongin mahdin julkaisupäivä!

Myllylahden syyskauden kirjavalikoima on nähtävissä täällä. Mifongin mahti löytyy sivulta 28.

"Jokaisessa meissä on voimavaroja ja salattuja sopukoita, joihin kukaan toinen ei näe. Niihin ei edes taikuus yllä. Meistä jokainen on arvoitus.”

Myllylahden kirjakatalogi, syksy 2014.

Kansikuvakin taitaa olla ensimmäistä kertaa julkisessa levityksessä!

23.4.2014

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!

Ruusuja ja kirjoja uskalikoille. (c) J. S. Meresmaa

Kirjat ovat kuin ystäviä, joten nekin ansaitsevat oman juhlapäivänsä!

Ajatus on, että tänä päivänä naiset antavat miehille kirjoja ja miehet naisille ruusuja, mutta koska olen ainakin mieleltäni kaksineuvoinen, annan teille sekä virtuaaliruusun että kirjasuosituksen.

Suosittelen Osuuskumman uusinta julkaisua -- Todensanat -- kaikille, jotka haluavat nähdä maailman eri tavalla edes hetken, edes osittain. Luvassa on vinksahtanutta ja absurdia, mutta aina tosin sanoin. Outoa ja toisenlaista, mutta tunnistettavasti ja varmalla otteella.

Kari Välimäki on Osuuskumman tuorein esikoiskirjailija. Ihastuin hänen lyhytproosateokseensa ensi lukemalta. Karin sanat eivät karta, vaan karaisevat. Ne vievät hulluiltakin tuntuvat ideat loppuun saakka ja kasvattavat tarinoita, jotka kasvavat vuorostaan lukijaan. Teos on kokoelma monen mittaisia proosatekstejä -- kertomuksia ja novelleja. Ihaninta oli ehkä se, että rankoistakin aiheista huolimatta kepeys ja huumori säilyi. Kirjan luettuaan katsoo maailmaa eri vinkkelistä enemmän kuin ennen.

Siinä Todensanat yltää samaan kuin ystäväkin: auttaa näkemään uusin silmin ja kulkemaan hetken toisen saappaissa. Laajentaa maisemaa.

Todensanat voi ostaa omakseen Osuuskumman sivuilta tästä linkistä!

Lisää Kirjan ja ruusun päivästä.

20.4.2014

Oodi prokrastinaatiolle

Tämä ei ole kirjoitus kastraation puolesta.

Sanahirviö "prokrastinaatio" aukeaa paremmin suomeksi: vitkastelu, lykkääminen, viivyttely, kuhnailu, aikailu, välttely, vetkuttelu.

Se on kaikkien isien äiti: kun pitäISI alkaa, kun täytyISI tehdä.

Tuttu toveri, kerrassaan. Kenties sinullekin?

Pitkään olen pitänyt prokrastinaatiota vihollisena, asiana, joka seisoo minun ja työn valmiiksi saamisen välissä. Kun tässä eräänä iltana olin sitten listannut mitä kaikkea olisi pitkän viikonlopun aikana saatava tehtyä, ja löysin itseni kuitenkin tekemästä Jotain Aivan Muuta, aloin miettiä, että ehkä vetkuttelullakin on paikkansa. Se nimittäin on ollut pontimena ja voimalähteenä noin 90 %:lle kaikista kotitöistä, joita teen -- puhumattakaan lukemattomista muista "pikkujutuista", kuten ruuanlaitosta, laskujen maksamisesta, sähköpostien kirjoittamisesta ja vähemmän tärkeiden projektien eteenpäin saattamisesta.

Se voi olla myös ensiloikka aivan uudenlaisen tekemisen pariin. Se Jokin Aivan Muu, mitä aloin sijaistoimintona tehdä, oli nimittäin huopamaskottien neulottaminen. En ole mikään käsityöihminen -- saati ihme -- mutta tämä osoittautui rentouttavaksi, helpoksi ja palkitsevaksi ajanviettotavaksi. En ole koskaan ennen tällaisia tehnyt, mutta yhdessä illassa valmistui sekä marsu että pöllö.

Pro vetkuttelu!


Huopaöttiäisiä. (c) J.S. Meresmaa

Koettakaapa arvata, mitä minun olisi pitänyt tehdä sen sijaan, että kirjoitin tämän blogipostauksen?

Mitä hyödyllistä sinä olet tehnyt vitkastellessasi?

18.4.2014

Kerro se kirjoin

Rooibokselta nappasin tämän blogeissa taannoin kiertäneen haasteen, sillä pidän kirjahyllyjen katselemisesta. Siinä on jotain rauhoittavaa. Maailmoja maailmojen vieressä, selkämysten tekstit kuin tienviittoja tai kutsuja jostakin kaukaa. 

Vastaukset poimitaan omasta kirjahyllystä.

Pitkät pyhät kuluvat tietenkin kirjoittaen, editoiden, piirtäen ja valokuvaten
ajankohtaan soveltuvia miniatyyriasetelmia. (c) J.S. Meresmaa


1. Kuvaile itseäsi.

Vilpittömästi sinun

2. Kuinka voit?

Pientä rakkautta

3. Kuvaile asuinpaikkasi.

Oi, tule katsomaan

4. Minne haluaisit matkustaa?

The Place of No Roads

5. Lempivärisi?

Punainen kuin veri

6. Paras vuo(rokau)denaika?

Ja aurinko nousee

7. Mitä elämä sinulle merkitsee?

Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä

8. Mitä pelkäät?

Vuosi nolla

9. Lempiruokasi?

Aitoa ruokaa

10. Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?

Poikkeustila

11. Mottosi?

Ennen kuin kuolen

12. Haaveesi?

Murtuvien roolien aika

***

Laitan haasteen eteenpäin Magdalena Haille, Saara Henrikssonille, Katri Alatalolle, Anu Holopaiselle ja Shimo Suntilalle sekä kaikille niille, jotka antavat mieluusti kirjojen kertoa.

15.4.2014

Realistista fiktiota ja todellisuuksien liudentumia

Fantasiakirjailijana on luonnollisesti tullut jonkin verran pähkäiltyä fantasian olemusta ja sen asemaa fiktiossa, mutta oikeastaan paljon mielekkäämpää olisikin samassa kontekstissa miettiä realismin merkitystä.

On nimittäin niin, että fantasia hengittää realismista. Toden tuntu ja uskottavuus usein määrittävät fantasian onnistuneisuuden. Ja mitä realismi itse asiassa on, kun puhutaan fiktiosta, joka pohjimmiltaan on aina kuvitelmaa, sepitettä, vaikka kuinka pohjautuisi historiassa todennettuihin tapahtumiin tai oikeasti eläneisiin henkilöihin?

Asia on lopulta äärettömän yksinkertainen.

Realismi on tunne. Ihan ytimeltään se on aistien meille välittämää todellisuutta. Todellisuus on ihmiselle näköön, hajuun, kuuloon, makuun ja tuntoon pohjautuvaa ympäristön hahmottamista. Ei ole jäänyt yhteen tai kahteen kertaan, kun minulle on hämmästelty Mifonkien yhteydessä, miten kouriintuntuvalta ja todelliselta -- realistiselta -- jokin kirjan kohtaus tuntuu. Mitä he sitten odottivat? Voimakkaimmat realistisuuden tuntemukset olen itse kokenut juurikin fantasian parissa, minkä mahdollisesti voisi mieltää jokinlaiseksi paradoksiksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjan henkilöt ja maailma ovat tosia, joten myös niiden kuvaus on realistista. Samaistumiseen tarvitaan aistikuvauksia, ihmisen sisään päästään vain ihon kautta. Ajatelkaa kosketusta. Miten osuvasti sanotaan, että jokin tarina oli koskettava. Sillä, tapahtuiko niin oikeasti, ei ole mitään merkitystä.

Kenties niukalti fantasiaa lukevilla on sellainen käsitys, että fantasiassa liidellään utopistisissa käsityskyvyn ulkopuolisissa sfääreissä ja puhallellaan tähtipölystä kiilteleviin pasuunoihin tyhjänpäiväisyyksien fanfaareita.

Luulo on yliolkainen ja sulkeutuneisuudessaan hieman loukkaava. Täytyy ymmärtää ihmistä, sitä miten meidät on rakennettu. Aistit, vaistot ja mielikuvitus: eivätkö nämä ole juuri niitä varhaisimpia rakennuspalikoitamme? Fantasiakirjallisuus ammentaa vahvasti myyttisistä alkulähteistä. Aistit tekevät kirjan maailman lukijalle aidoksi yhtä lailla kuin ne todentavat reaalimaailmaa. Mielikuvitus luo merkityksiä ja tulkitsee. Todellisuuden kokemukset syntyvät lopulta aivoissa. Mikä lopulta on oikeasti totta?

Mitään, minkä tunnemme todeksi fiktiossa, ei voi väittää epätodeksi. Kokemus on subjektiivinen, ja kirja aina kokijalleen tosi.

Olen aina pitänyt mielikuvitusta yhtenä ihmisen hienoimmista ominaisuuksista. Mielikuvitus on vapautta. Se on taikarasia toisiin todellisuuksiin, toisin näkemiseen. Lasten kysymyksissä ja toteamuksissa näkee monesti hienosti todellisuuksien liudentumisen, faktan sulautumisen fiktioksi, sepitteen todeksi; kaiken koetun ja aistitun yksilönvaraisuuden.

Realismi onkin fantasian paras ystävä. Yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Yhdessä ne luovat ihmeen tunnun.

13.4.2014

UPP: skandaalinkärytön historioitsija

Onko minun pääteltävä saadusta lehtileikepinosta, jossa lukuisten kritiikkien joukossa on vain yksi henkilöhaastattelu, ettei UPP paljon naistenlehtiä komistanut? Vai onko syntyvä mielikuva aivan väärä?

Me Naisten haastattelussa vuodelta 1977 UPP kertoo pilke silmäkulmassa, että hänen elämästään ei skandaalia löydä -- kuulemma isän puolelta juontavat pappissukujuuret velvoittavat. (Äidin puolelta UPP:ssa virtaa muuten saksalaista verta.) Raflaavaa aihetta oli kuitenkin mietitty ihan kustantajan palaverissa asti:

"[UPP] tunnustaa pohtineensa skandaalinpoikasta jopa kustantajan palaverissa, missä Eeva Joenpelto lopulta ehdotti: 'Kerro toimittajalle, että pidät vuohia.' 'Vuohia?' 'Niin, sano että sinulla on 200 vuohta, sano vaikka että ne ovat Sammatissa. Ei kukaan rupea asiaa tarkistamaan.'"

Anekdootti sai hekottelemaan ääneen. Toimisikohan vuohiskandaali enää nykypäivänä?


Rautamarskin tyttären kannen kaunis sisäpuoli. (c) J.S. Meresmaa


Yllättävä yksityiskohta käy artikkelista myös ilmi: UPP:lla on suhteita Ruotsin kuninkaallisiin. Tämä mainitaan "erikoisharrastuksena".

"Jos Ruotsin kuninkaalliset kutsuvat suomalaisia suuriin juhlatilaisuuksiin -- sellaisiin kuin Kaarle Kustaan ja Bertilin häät, saa olla varma ainakin kahdesta vieraasta: UKK ja UPP ovat paikalla."

 ***

Lehtijutun mukaan UPP:lle mieluisin aikakausi on 1500-luku, mutta 1600- ja 1700-luvuillekin hän on kirjoissaan uskaltautunut. 1800-lukua hän ei mieltänyt enää historialliseksi aikakaudeksi, eikä täten sijoittanut tarinoitaan sinne.

Vertailuni alaisuudessa oleva Keisari rakastaa sijoittuu kuitenkin 1800-luvun alkuun -- siinä missä Soturin sydän sijoittuu 1600-luvun puolimaihin ja Rautamarskin tytär 1500-luvun lopulle. Historiallisissa romaaneissakin taitavat olla juurikin henkilöhahmot, jotka ovat suurimman kiinnostuksen kohteita, vaikka aikakausi ja historian tapahtumat esittävätkin suurta roolia. Eli jos haluaa kirjoittaa Aleksanteri I:n hovista, ei auta muu kuin laajentaa tarinointia 1800-luvulle...

Käsitykseni mukaan historiallisen romaanin raja vedetään siihen, että kaikki kyseistä aikakautta eläneet ihmiset ovat jo kuolleet. Ei ole hengissä olevia aikalaistodistajia. UPP:n haastattelun aikaan on vielä voinut olla elossa heitä, jotka ovat syntyneet 1800-luvun loppupuolella. Kenties tämä on ollut jonkinlainen rajanveto romaanin historialliseksi lukemiseen myös UPP:n osalta. Ja kirjoittihan hän myöhemmin myös romaaneja, jotka sijoittuivat kirjoittamisajankohtaan, sekä Tammimäki-sarjan, joka sijoittuu 1920- ja 1930-luvun Suomeen.

(c) J.S. Meresmaa

Olen nyt Soturin sydämen viimeisessä neljänneksessä ja ymmärrän, mitä kriitikot tarkoittivat toisteisuudella ja fraaseihin turvautumisella. Jostain syystä en muista tätä ominaisuutta Rautamarskin tyttärestä: johtuuko se siitä, että Rautamarskin tytär oli ensimmäinen UPP:lta lukemani teos enkä kiinnittänyt tällaiseen huomiota, vai siitä, että se on varhaisempaa tuotantoa -- eikä jankkaamista esiintynyt kirjassa?

Uolevi Kärkkäinen kirjoittaa Kapteeni ja pappilan neito -romaanista Uudessa Suomessa 1975:
"Ensitutustuminen Pohjolan-Pirhoseen jätti kuvan kirjoittajasta, jolla on pinttynyt maneeri ja niukalti tyylikeinoja hallussaan. Teksti toistaa jankkaavasti itseään kuin uralleen juuttunut viallinen äänilevy. Pohjolan-Pirhosen mielisana on "kuin" ja muita suosikkeja verbit "tuntua" ja "miettiä". Kuin-sana esiintyy erilaisissa vertailuissa kirjassa ynnäykseni mukaan 203 kertaa, eli keskimäärin lähes kerran sivulla; vastaavasti voidaan laskea sen toistuvan joka 250. sanana."
Jotenkin mainiota, että maneerit ovat siepanneet kriitikkoa niin paljon, että hän on käynyt laskemaan toistettujen sanojen määriä! Hauska poiminta samaisesta arviosta:

"Kovin köyhtyneitä ovat myös kirjailijan käyttämät kielikuvat. Esimerkki: 'Fredrika Dorotea Vilhelmina pyyhkäisee kädellä otsaansa, ikään kuin näin karkottaisi epämiellyttävät ajatukset.' (s. 42) -- 'Jan pyyhkäisee kädellään otsaansa, aivan kuin haluaisi karkottaa epämiellyttävän näyn.' (s.110)"

Arvatkaapa, mitä minä löysin Soturin sydämen sivulta 138:
"Gabriel pyyhkäisi kädellään otsaansa kuin karkottaakseen epämiellyttävät ajatukset."
***

Kun lukee Soturin sydäntä, tekstistä kuultaa läpi se, että se on puhuttu nauhuriin. Toistuvasti virkkeet alkavat partikkeleilla "ja", "mutta" ja "niin"; liitepartikkelit ovat myös olleet erityisessä suosiossa UPP:n tyylissä. Tässä lainaus Soturin sydämestä sivulta 52:

"Ja kovin näytti Ebba olevan ihastunut Gabrieliin. Tosin ei Augustin oikein pitänyt tästä Ebban ja Gabrielin seurustelusta, siitä, että he aina olivat yhdessä ja tuntuivat viihtyvän niin hyvin keskenään. Mutta Augustin tahtoi tietysti, että Ebba solmisi avioliiton jonkun korkean virkamiehen kanssa. Ja Gabrielhan oli vasta aliupseeri, vaikka hän varmasti ennen pitkää kohoaisikin upseeriksi. Rikasta hänestä ei silti tulisi sen enempää kuin hänen isänsäkään. Eikä Gabrielilla ollut tiedossa kovin ihmeellistä perintöäkään, sillä Anna-rouva tiesi hyvin, ettei Kullon kartanossa suinkaan eletty niin kuin Haikossa."

Tyylissä on jotain viehättävällä tavalla rupattelevaa, aivan kuin kaikkitietävä kertoja henkilökohtaisesti supattaisi tarinaa kuulijan korvaan. Itse asiassa toistot, kuten titteleiden ja määritteiden ja koko nimien toistaminen ("nuori aliupseeri Karl Ugga", "hänen aviomiehensä meritullien tarkastaja Augustin Swanström") jopa auttavat lukijaa pysymään kärryillä siitä, kuka henkilö nyt olikaan kyseessä. Soturin sydämessä nimittäin nimiä riittää yhden kappaleen verran esiintyvillä sivuhenkilöilläkin, puhumattakaan Anne- ja Anna-rouvista sekä kahdesta eri Ebbasta ja yhdestä Heblasta!

UPP kuljettaa juonta eteenpäin vaivattomasti, vaikka välillä aivan uuden henkilöhahmon ilmestyessä tarinaan hetken miettiikin, että mitenkäs tämä nyt sitten tähän tarinaan liittyy. Rönsyjä on, mutta historian tapahtumat sitovat kaikkea yhteen. Yhdeksi UPP:n menestymisen saloista arvellaankin sitä, että hänen historialliset faktatietonsa ovat aina kohdallaan ja hän tulee ikään kuin sivistäneeksi lukijaa kevyen viihteen varjolla.

Omalla tavallaan kiero kehu oli erään kriitikon maininta, että ihailtavan pienistä aineksista on Ursula Pohjolan-Pirhonen onnistunut saamaan romaanin aikaiseksi. Kirjailijan kuoleman jälkeen toisen kriitikon sanat viimeiseksi jääneestä kirjasta, Kolmasti kuninkaasta, ovat muuttuneet jo hieman lempeämmiksi:
"Ihmiseltä, joka pystyy useana vuonna kirjoittamaan kolme romaania vuodessa tarvitaan valtavaa idearikkautta." (Esko Heikkonen, Turun Sanomat, 4.1.1985)
Heikkonen kuitenkin kuvaa kirjaa myös värittömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi; hänestä teos on "tyypillinen ursulamainen kirja, jossa juoni rakentuu väljän kertomuksen varaan, jota paikkaillaan kepeillä sivupoluilla". Ursulamainen kirja... Ei välttämättä lainkaan hassumpi tapa kuvata tuotteliaan, maneereitaan toistavan ja tekotavoilleen uskollisen menestyskirjailijan tyyliä.

***

Viikko on vierähtänyt yhdessä hujauksessa! UPP-teema kuitenkin jatkuu, sillä elämä on tullut lukemisen tielle ja yhtenäisvertailu kolmen teoksen kanssa on vielä tapahtumatta.

Aikaisemmin juttusarjassa on käsitelty kimmoke UPP-sarjaan, uran alku, työteliäs vai sittenkin patalaiska sekä viihteen kaavamaisuudesta.

10.4.2014

UPP: Viihteen kaavamaisuudesta

Selaillessani kirjastosta saamiani lehtileikkeitä käy hyvin nopeasti ilmi, mikä on arvioiden yleissävy UPP:n kirjojen kohdalla. Käytettyjä sanapareja ovat mm. "lattea romanssi", "hutaisten tehty", "massatuotteen leima", "tusinalempeä", "lonkalta vetämä välityö" ja "pakoa arjesta kepeästi".

Tiina Syvälahti kirjoittaa Turun Sanomissa 1981:

"Ainahan voi surkutella tämän tyylisen äärimmäisen keveän historiallisen viihteen horjumatonta asemaa kirjallisuudessamme. [...] Tämän tyylinen kirjallisuus on ilmeisesti löytänyt vakituisen lukijakuntansa, jonka tarpeita tyydyttämään täytyy julkaista muutama uusi kirja vuodessa. Pahimmassa tapauksessa tuloksena on käyttökirjallisuutta, jonka kukaan ei odotakaan jäävän elämään. Perimmäiseksi motiiviksi jää luoda edellytykset tuleville kirjoille, täyttää ja edelleen ylläpitää lukijoiden nälkää. Tasosta viis."

(c) J.S. Meresmaa

Viihdekirjojen nippuarviot näyttivät olleen lehdissä tyypillisiä. Tässä muutamia poimintoja yleisluonnehdinnoista:

"Näiden kirjojen rivejä on helppo lukea. Sivuilla on paljon kivoja sanoja: mies, nainen, rakkaus sekä niiden muunnelmia." (Mattiesko Hytönen, HS, 13.7.1971) 
"Rakkauden avulla tarjoaa moni kirjailija tänä syksynä lukijoilleen rautaisannoksen historiaa. Tästä voisi päätellä, että kirjailijat ja kustantajat uskovat kirjallisuuden valistavan lukijoita. Rakkaustarina on vain houkutin, jolla lukijat tarttuvat pyydykseen. Mutta voisi siitä päätellä niinkin, että historia tarjoaa lemmenparille ylellisen kiehtovat puitteet. Valistuneet lukijat vaativat vahvisteeksi tietoa viihteen köyhäsisältöiselle annokselle." (Etelä-Suomen Sanomat, 11.11.1973, nimitieto puuttuu leikkeestä)
 "[otsikko] Viihde vie mennessään, mitä tuo tullessaan? [...] Painavia ovat nämä joulupukin kontin kovat paketit, joskin sana usein jää kilopainoa pienemmäksi. Mutta löytyyhän muita arvoja. Kirjan parissa viihtyminen ei ole sekään halveksittavaa. Vuosien myötä alkaa suvaita enemmän. On toki kierompiakin rahan ansaitsemiskeinoja kuin tahallaan köykäisesti kirjoittaminen."
(Liisa Silander, Aamulehti, 1973)
"Tämän syksyn kotimaisen viihteen läpi kahlaamisesta täytyisi kohta maksaa kantopalkkaa: dekkareita tulee sylikaupalla vielä näin syysaikaankin entisen kevät-kesäsesongin lisäksi ja historiallisen romantiikan edustajat ovat äityneet vääntämään monumentteja. Pohjolan-Pirhosen uudessa teoksessa on sivuja kolmesataa, Utriolla yli sen, Kautulla liki neljäsataa ja Hietamiehellä viisisataa, niin tiheänä vielä kuin mahdollista. Mannermainen mammuttityyli on valtaamassa suomalaisiakin markkinoita. Jos romaanissa, verrattuna lyhyempiin kerronnan muotoihin, viehättää lukijaa jatkuvuuden turvaisa tuntu, historiallisen viihteemme naisekspansio on vienyt tämän tunteen turvaamisen mahdollisimman pitkälle. Viihtymisen vaatimat osatekijät on otettu tunnollisesti huomioon. Näitä kirjoja pakertaa ilo sydämessä viikkotolkulla, pikemmin kun ei pääse loppuun. Mahtoiko Mika Waltarin jäteillä olla esikuvavaikutusta; jos on, sen olisi voinut ulottaa myös tyylin taitamiseen. Historiallisen viihteen tekeminen vaatii sentään niin paljon pohjatyötä, ettei harrastuksesta pääse onneksi muodostumaan samanlaista kansantautia kuin dekkarinväsäyksestä." (leikkeestä ei käy ilmi tekijä tai lehti, vuosi oli kuitenkin 1973)
"Yhtenä kriteeriona historiallisen viihteen  arvioinnissa voinee pitää sitä, houkutteleeko kuvaus tarttumaan vaikka tietosanakirjaan muistin virkistämiseksi. Myönnän, että näin kävi minun osaltani [...]" (Hirvonen, Salama, Uusi Suomi, 4.4.1975)

(c) J.S. Meresmaa

Kiinnostavaa onkin, että viihdekirjoja usein kritisoidaan siitä, että ne täyttävät standardit, jotka ovat koko genren perusta. Jos viihdekirjaa ajateltaisiin ennen kaikkea myyntituotteena, tuntuisi perin kummalliselta moittia sitä niistä ansioista, jotka saavat viihteen ystävät avaamaan lompakkonsa. Kustantamot ja kirjakaupat tarvitsevat tuotteita, jotka myyvät varmasti ja myyvät hyvin. Se ei ole pois muulta kirjallisuudelta, päin vastoin.

Tyypillinen viihdekirjallisuuden lukija odottaa viihderomaanilta sitä, mitä kirjailijan nimi lupaa tämän aiempien kirjojen perusteella. Hän luottaa siihen, että kirjailija pysyy lestissään ja lukijan lukumaun sisällä. Viihteen lukija tietää, mitä haluaa, ja pettyy ellei saa haluamaansa: eli tuttua ja turvallista, vähän jännittävää ja silti ennalta-arvattavaa, uutta ja vanhaa sekaisin. Viihdekirjailijan ammattitaito mitataankin siinä, miten hyvin hän kykenee täyttämään laajan lukijakuntansa joskus hyvin ristiriitaiset ja vaativatkin toiveet. Kaava on viihdekirjailijalle työkalu, ei kirous.

"En ole erityisemmin Ursula Pohjan-Pirhosen tuotannosta välittänyt, mutta tällä kertaa hän ansaitsee pisteen. Viihdekirjoihin voi todella upottaa myös ihmistä koskettavia ongelmia, pelkkä pintakiilto ajan mittaan vain väsyttää." (Madame de Pompadourista, Minna Vuorinen, Kaleva 11.10. 1975)
"Historiallis-romanttisella romaanilla on vankka jalansija lukijoitten sydämissä. Sillä on myös hienoista terapeuttista arvoa. Hetken pako todellisuudesta (kunhan se ei siis ole pysyvää) lienee vain hyväksi ihmiselle. Miksei tätä arkista elämää pakoon voi pujahtaa Viaporin kauniin Helenankin seurassa. Tosin tuntuu siltä, että hupaisemminkin sen voisi tehdä." (Minna Vuorinen, Kaleva, 12.12.1974) 
"Silti, samalla kun toteaa tämän viihteen suoranaisen vahingollisuuden ja ajatuksettomuuden, on tunnustettava sen oikeutus. Ei pidä kieltää niiltä, jotka muusta kirjallisuudesta eivät osaa nauttia, viihteen lukemisen mahdollisuutta. Hyvä viihde voittaa huonon taiteen." (Sakari Sundell Demarissa 3.5.1974 UPP:n Kuninkaan amiraalista

On ilman muuta selvää, että joitakin lukijoita kaavamaisuus ja toisteisuus alkavat jossain vaiheessa kyllästyttää. Uskon kuitenkin siihen, että viihdekin uudistuu, muuttuu ja päivittyy uusien kirjailijoiden ja uusien tarpeiden myötä. Toisaalta viihdekirjallisuus voi parhaimmillaan olla kaavamaisuutensa ansiosta hyvinkin ajatonta: UPP:tä lukiessani viihdyin ihan mainiosti, eikä kirjallisista seikoista käynyt mitenkään häiritsevästi ilmi, että romaani oli kirjoitettu miltei viisikymmentä vuotta sitten.

Kukaties käyttökirjallisuuskin kestää aikaa odotettua paremmin -- ja aikanaan heppoiseksi ja turmiolliseksi leimattu viihde osoittautuu tulevaisuudessa luultua arvokkaammaksi.

***

Jatkuu!

Aikaisemmin UPP-juttusarjassa on käsitelty: kimmoke UPP-viikkoon, UPP:n uran alku sekä UPP: työteliäs vai sittenkin patalaiska.

9.4.2014

UPP: Työteliäs vai sittenkin patalaiska

Pohjolan-Pirhosen työskentely on ollut romaanien kohdalla osittain limittäistä ja usean romaanin vuosivauhdilla taatusti katkeamatonta. Hän aloittaa romaanin työstämisen laatimalla sisällysluettelon, jonka perusteella hän sanelee romaaninsa magnetofoniin eli nauhuriin. Uusien romaanien ideoita syntyy edellisiä tehdessä, mikä näkyy tuotannossa, jossa romaanien henkilöt -- ja jopa juoni -- ketjuttuvat usein kirjasta toiseen.

Eräässä kirja-arvostelussa sanotaankin:

"[UPP:n] uusin historiallinen romaani jatkaa siitä, mihin viimevuotinen Soturin sydän lopetti katsauksensa 1600-luvun historiaan. [...] Tekstin tyhjäkäynti havainnollistuu Haikon kauniissa Ebbassa kouriintuntuvasti: kirjan ensimmäinen neljännes kertaa nimittäin sujuvasti Soturin sydämen juonen ja sisällön. Viime vuonna niihin kului paperia kolme kertaa enemmän. Tämänsyksyisessä uutuudessa on tuoreen ja toistetun suhde täsmälleen sama."
- Kirsti Manninen, Helsingin sanomat lokakuussa 1983

UPP:n tuotannon kaavamaisuus on varmasti ollut edellytys kirjojen hurjalle julkaisutahdille. Viihdekirjallisuudessa toisteisuus, kaavamaisuus ja kliseisyys ovat kahtalaisia asioita: toisaalta niitä vaalitaan ja vaaditaan, ja toisaalta niistä valitetaan. Lukijan tarve voi toisinaan olla hyvin erilainen kuin kriitikon näkemys.

Mattiesko Hytönen toteaa Helsingin Sanomissa vuonna 1971:
"Varsin kohtuulliselta tuntuisi, että kustantajat pyrkisivät myös laajentamaan viihdehistorian rajoja. Uusia asenteita ja tärkeitä tietoja sekä yhteiskunnallista taustaa saisi melko vaivatta ajanvietteen sekaan." (Yhteisarviossa olivat UPP:n romaani Salama iskee, Kaari Utrion Vehkalahden neidot ja Ilona Meretojan Suurkuninkaan tytär.)

Hytösen arvion loppukaneetti on varsin osuva nykypäivääkin ajatellen: "Myös romantiikan- ja rakkaudennälkäiset ovat erilaisia."

Toisaalta, miksi korjata jotakin, joka ei ole rikki? Jos kaavamainen viihdekirjallisuus myy edelleen, täytyisikö sen antaa olla rauhassa sitä, mitä se on? Lajityyppirajojen ylitse kurottelevia teoksia ilmestyy kyllä tätä nykyä, ja viihdekirjallisuuskin on monipuolistunut. Tyytyväinen lukija, joka ostaa kirjailijan seuraavankin nimikkeen, on kai sekin jonkinlainen osoitus viihdekirjan laadukkuudesta ja sen onnistumisesta genressään -- vaikka monen mielestä laadukkaan kirjallisuuden kriteerit eivät tällaisesta mittarista värähtäisikään.


Ursula Pohjolan-Pirhonen. (c) J.S. Meresmaa

Vuoden 1977 Me naiset -lehden artikkeli riemastutti tällä kohdalla:

"[UPP] viihtyy kotonaan, mutta se ei merkitse, että hän olisi koti-ihminen sanan tavanomaisessa merkityksessä. Hän ei rakasta siivoamista -- on tunnustanut joskus olevansa ihan patalaiska -- ei keitä, ei parsi ei puunaa. Hän tekee vain ansiotyötään. Siinä suhteessa hän on yhtä onnellinen kuin miehet. Hänen työnsä ei katkea sen kummemmin pyykinpesun kuin ruuanlaitonkaan takia. Jokainen perheenjäsen osaa kuulemma kävellä jääkaapille."

Kyllä, nyt se on todistettu: kunnianhimoisten kirjoittajanaisten on ensimmäiseksi tingittävä kotitöistä! Olen mahdollisimman varhaisessa vaiheessa yrittänyt karistaa kaikenmoisen syyllisyyden tunteen siitä, että meillä ei pestä ikkunoita edes joka toinen vuosi tai imuroida viikoittain. Pölyt pyyhitään sitten, kun ne alkavat haitata näköä. Epäjärjestys on järjestelmällisesti läsnä. Jännän sitkeässä vain ovat ne vanhemman naisväen opetukset: tähänkin piti alkaa selitellä!

Ilahduttavasti myös UPP:n aviomiehen, Helgen, asenne on kohdallaan. Hänen mielestään "olisi hullua, jos sellainen ihminen kuin Ursula rupeaisi tekemään kotitöitä. Kuka tahansa osaa siivota ja kuka tahansa keittää, mutta romaanien tekemiseen ei jokainen pysty."

Tämä on vain omaa spekulaatiotani, mutta lieneeköhän UPP:n uralle ollut suurikin vaikutus sillä, että hänen professorimiehensä kunnioitti ja tuki hänen kirjoittamistaan. Kotiolojen merkitystä ei voi luovan työn tekijän kohdalla vähätellä. Painosten kuningatar oli luomassa Utrion ja Meretojan kanssa suomalaista historiallisen viihdekirjallisuuden genreä, ja vaikka kriitikoilta ei kiitosta (joskus ihan aiheesta) herunut, kotona kyllä arvostettiin hänen tekemäänsä työtä.

Omalla tavallaan liikuttava oli tämä Tiina Syvälahden toteamus artikkelissa "Parjatut ja rakastetut viihteen tekijät":

"Pohjolan-Pirhoselle toivoisi hartaasti sapattivuotta kirjamyllystään. Historian tuntijalla ja 37 kirjan kirjoittajalla olisi niin paljon edellytyksiä parempaan. Eri asia on löytyisikö uudistumiseen kirjailijalta itseltään haluja. Tuottaahan nykyinenkin tyyli leivän." (Turun Sanomat, 29.4.1981)

Me naiset -lehden haastattelusta käy ilmi, että UPP:n kirjoittamista haittasi ajoittain ilmenevä iskias. Työtahtiin tällä ei ollut kuitenkaan suurtakaan merkitystä: UPP vain siirtyi työpöydän äärestä sänkyyn ja sanelu jatkui. Hän jopa toteaa jutussa, että sairastaessa kiusaukset vähenevät, jolloin keskittyminen on entistä ehompaa.

Perisuomalaiseen tapaan ja ajalleen ominaisesti UPP vaikutti olleen erittäin ahkera mutta saavutustensa suhteen vaatimaton.

***

Jatkuu! (Aiemmin UPP-blogaussarjassa on käsitelty kimmoke UPP-viikkoon sekä UPP:n uran alku.)

8.4.2014

UPP-viikko: Alku

Marssin tietenkin ensimmäisenä kirjastoon etsimään syvempää tietoa Pohjolan-Pirhosen urasta. Jonkinlaisia hakuteoksia olin osannut odottaakin -- kuten BTJ:n vuosituhannen vaihteen julkaisu Kotimaisen naisviihteen taitajia -- mutta yllätyin iloisesti, kun kirjastosta löytyi moninainen kokoelma lehtileikkeitä UPP:n saamista kirja-arvioista sekä yksi naistenlehtihaastattelukin. Sekalaiset pienet palaset eri aikalaislähteistä ovat erityisen herkullista luettavaa. On aika uskomatonta, että Suomessa on tällainen kirjastolaitos! Miten muuten olisin päässyt tämän kaltaiseen materiaaliin kiinni näin nopeasti ja helposti?

Leikkeitä UPP:n uran varrelta. Kiitos kirjaston! (c) J.S. Meresmaa

Mistä UPP:n kirjallinen ura siis alkoi?

Helsinkiläisen Ursula Pohjolan-Pirhosen ensimmäinen julkaistu teos, nuortenromaani Luostarikoulun tytöt, ilmestyi vuonna 1948. Hän oli saanut kustantajalta hyväksynnän käsikirjoitukselle ollessaan 18-vuotias, mutta epäonni astui peliin: kustantamoiden perättäiset konkurssit viivästyttivät julkaisua, ja Pohjolan-Pirhonen oli vastavalmistunut 23-vuotias filosofian maisteri, kun esikoisromaani näki päivänvalon. Eli vaikka hyväksyntä käsikirjoitukselle tuli heti kättelyssä, UPP joutui harjoittamaan kirjailijoille niin tarpeellista kärsivällisyyttä esikoista odottaessaan.

Ensimmäinen aikuisille suunnattu historiallinen viihderomaani ilmestyi vasta 16 vuotta myöhemmin. UPP oli kirjoittanut Suomen herttua Juhanan käsikirjoitusta päivätyönsä ohessa neljä vuotta, mutta romaani sai niin hyvän vastaanoton, että hän uskaltautui jättäytymään vapaaksi kirjailijaksi. Pohja historiallisten romaanien kirjoittamiselle syntyi miltei luonnostaan, sillä UPP oli tuohon aikaan töissä Valtionarkistossa, jossa hän kokosi materiaalia historiantutkijoille.

Kiinnostus historiaan taisi olla kotioloissakin paljon esillä, sillä UPP oli naimisissa Suomen historian apulaisprofessorin, Helge Pohjolan-Pirhosen kanssa. (Helgen mainitaan myös työskennelleen arkistonhoitajana Valtionarkistossa, mutta olivatko he siellä töissä yhtä aikaa? Tapasivatko he alun perin työn merkeissä? Lähteeni eivät kerro, mutta kirjailija minussa alkaa heti miettiä, voisiko tässä olla yhteys.) Eräässä artikkelissa mainitaan UPP:n työskennelleen myös historian opettajana.


Me Naiset -lehden UPP-haastattelu vuodelta 1977. (c) J.S. Meresmaa

Toimittaja Anna-Liisa Mikkelä kirjoittaa vuonna 1977 ilmestyneessä Me Naiset -lehden haastattelussa:

"Ursula tunnustaa myös, ettei hän koskaan pode taiteilijoille niin tyypillistä masennusta. Luomisen tuska on hänelle outo tunne, romaanien tekeminen on pelkästään hauskaa. Hän arvelee, ettei hän muussakaan suhteessa ole mikään tyypillinen nykyaikainen kirjailija. Hänellä ei ole avioliittohuolia ja tyttäreensäkin hän on tyytyväinen."

UPP ei myöskään pitänyt itseään "todellisena" kirjailijana nopean työtahtinsa vuoksi. Mielestäni tämä kertoo jotakin asenteesta, joka ajaa viihdekirjailijat nykypäivänäkin punnitsemaan oman työnsä arvoa ja vertaamaan sitä toisen tyyppistä kirjallisuutta luovien kollegoidensa tuotantoon.

Selvää on, että UPP oli kustantajalleen WSOY:lle varsinainen rahasampo: historiallinen viihde myy, ja jos talossa on kirjailija, jolta tulee 2-3 täysimittaista viihderomaania vuodessa, se tietää tasaista rahavirtaa. Painosten kuningattareksikin tituleerattu UPP oli sekä lukijoiden että kustantajansa rakastama.

Mutta senhän tietää, että kun yhtäälle kumartaa, toisaalle pyllistää. Kaikkia ei voi miellyttää. Suomenruotsalainen kirjailijakollega Roope Alftan kirjoittaa Suomen sosialidemokraatti -lehdessä hieman piikikkäästi syyskuussa 1972 Kuninkaan perinnöstä:

"Ursula Pohjolan-Pirhosen kirja todistaa, että hän edelleenkin osaa penkoa ammattitaidolla kuvaamansa aikakauden lähdeaineistoroskikset etsiessään kynälleen pikantteja yksityiskohtia ja sopivia henkilöitä aikamme viihdelukijoiden kauhisteltavaksi. Pelkään jo että jouluksi ilmestyy uusi teos "historiallisessa" romaanisarjassa. Sulkiessani silmäni näen supermyymälän joulumainoksen: "Ostakaa kotirouvallenne Ursulan viimeinen ja tuopillinen rypyntorjuntavoidetta. Kaikki alle normaalihintojen."

***

Jatkuu!

6.4.2014

Ursula-viikko

Tänään on Ursula Pohjolan-Pirhosen syntymäpäivä. Hän on ollut minulle täysin tuntematon kirjailija, kunnes pari vuotta sitten Rautamarskin tytär osui käteeni erään antikvariaatin loppuunmyyntikasasta eurolla. Romantiikkaa ja historiallista viihdettä vainuava nenäni alkoi oitis väpättää Aimo Virtasalon tekemästä kannesta. Kirja oli pakko-ostos. Kotona kuuklettelin, mikä tämä tällainen kirjailija mahtaa olla.

Huh huh, mitä löysinkään!

Ursula Pohjolan-Pirhonen oli aivan käsittämättömän tuottelias romaanikirjailija -- etenkin historiallisten tarinoiden kirjoittaja. Wikipedian listojen mukaan hän julkaisi tiheimmillään jopa kolme romaania vuodessa. Kolme! Hänen kirjailijanuransa kesti 20 vuotta, minkä aikana kirjoja putkahteli pihalle lähes viisikymmentä. Pohjolan-Pirhosen ura ja elämä päättyivät äkillisesti auto-onnettomuudessa niihin aikoihin, kun itse totuttelin syömään kiinteää ruokaa syöttötuolissa.

Rautamarskin tytär julkaistiin vuonna 1968. Se osoittautui erittäin oivaksi historiallisen viihteen edustajaksi. Kerrontatyyli oli hyvin omintakeinen nykylukijan näkökulmasta, ja muistutti minua jonkin verran Mika Waltarista. Kirja on yhä hyllyssäni, mutta en muista siitä juuri muuta kuin helppolukuisuuden ja sen, että sivuja tuli käännettyä tasaiseen tahtiin. (Olen ihan hirveän huono muistamaan mitään lukemaani pitkään, joten unohdettavuus ei välttämättä kerro mitään tekstin laadusta.)


(c) J.S. Meresmaa

Muutama viikko sitten huomasin kirpparilla lisää Pohjolan-Pirhosen kirjoja: Keisari rakastaa (1976) ja Soturin sydän (1982). Kummatkin maksoivat euron. Kiikutin ne kotiini. Mietin, miksi en ole ennen kiinnittänyt hänen kirjoihinsa huomiota; luulisi että tämän kokoisesta tuotannosta riittäisi antikvariaatteihin ja kirpputoreille niteitä pilvin pimein -- ja minä tunnetusti konttailen ja tongin perähyllytkin. Hänen on täytynyt olla yksi genrensä suosituimpia kirjailijoita aikanaan. Ovatko hänen kirjansa päätyneet kotirouvien kirjahyllyistä suoraan kaatopaikalle?

Entä olenko ainoa, joka on ollut täysin pimennossa? Historiallinen viihde on kuitenkin erittäin paljon makuuni. Silmäni ovat uurtaneet Utrion romaanien sivuja uutteraan. Miten UPP on voinut jäädä minulta näin pitkäksi aikaa täysin huomaamatta?

***

Tulevan viikon omistan Ursula Pohjolan-Pirhoselle. Tutkin hieman tarkemmin hänen uraansa ja sitä, miten aikalaiskriitikot suhtautuivat hänen teoksiinsa. Kirjoittelen löydöksistäni sitten tänne blogiin. Hauskana sattumuksena kolme hyllyssäni odottavaa kirjaa ovat kukin eri vuosikymmeniltä, joten tätä voitaneen katsoa jonkinlaiseksi poiminnaksi eri tuotantokausilta. Romaanit tosin edustavat historiallista viihdettä, vaikka UPP kirjoitti myös 1900-luvulle sijoittuvia tarinoita.

Miten on teidän laitanne, armaat lukijat? Onko Ursula Pohjolan-Pirhonen tuttu kirjailija?

5.4.2014

Seinäjoki kutsuu!

Seinäjoelle menen junalla, mutta kas tässä berliiniläinen
kulkuväline. Koska keltainen on keväinen väri.
(c) J.S. Meresmaa

Ensi viikolla alkavan Lukuviikon kunniaksi esiinnyn maanantaina Seinäjoen pääkirjastossa yhdessä Tiina Lehtinevan ja Jussi Matilaisen kanssa. Kirjailijakattaus on ihanan eklektinen: luvassa varmasti monipuolista ja mielenkiintoista keskustelua!

Tilaisuus on kaikille avoin ja alkaa klo 18. Tervetuloa!

3.4.2014

1.4.2014

Tapa tehdä -- eli kuinka pimeys johdattaa perille

Kasvuun liittyy kipuilu.

Viime aikoina minulle on kristallisoitunut ymmärrys siitä, että olen julkaissut tekstejäni vasta kaksi vuotta. Kaksi vuotta! Se on ihmiselossa yksi nenänniisto. Olen untuvikko, vasta tapailen askeleitani, verryttelen siipiäni ja ihmettelen näkymää. Ammatti-identiteetti on kehittymisasteella. En tiedä olenko löytänyt omaa ääntäni kirjailijana, en tiedä teenkö asioita oikein. Minä vain teen.

Tähän liittyen olen ajatellut paljon työskentelytapaani. Karkeasti ottaen kirjoittajat voinee lukea kahteen ryhmään: suunnitelmallisiin ja seikkaileviin. Kuulun jälkimmäisiin, kuten blogia pitempään seuranneet voivat päätellä. Kun aloitan kirjoittamaan novellia tai romaania, tuskin koskaan tiedän miten tarina tulee päättymään.

Olen tuntenut tästä huonoa omaatuntoa. Olen kyseenalaistanut tapani tehdä. Nyt mietin miksi. Ei minulle ole kukaan sanonut suoraan, että tekisin jotain väärin. Kukaan ei ole tuominnut. Silti joskus kun kerron minkälaisen usvan keskellä kirjoitan, aistin kollektiivisen hengenvedon. Tiedättehän, sellaisen joka tulee vaistomaisena reaktiona kylmään veteen solahtaessa. "Huiii!"

Reaktiossa on vissi pointti: juuri tuota kirjoittaminen minulle usein on. Hyppy tuntemattomaan, hätkähdyttäviä väreitä ihokarvoissa. Uskallusta antaa veden kannatella ja pimeyden johdattaa perille. Kun kirjoitan, kuljen jotakin kohti. Jokin minussa tietää, mihin mennä. En minä muuten olisi saanut aikaiseksi novelleja, pienoisromaaneja ja romaaneja. Aina olen päässyt perille -- vaikka sitten kiertotien kautta.

Mysteeri pitää minut kiinni tekstissä. Haluan tietää mitä tapahtuu. Tietämättömyys kannattelee jännitettä. Jos sepitän päässäni juonen alusta loppuun, menetän herkästi kiinnostukseni sen kirjoittamiseen. Kuva muodostuu pala kerrallaan, romaani sana kerrallaan.

Kenties yksi syy tekotapani epäammattimaisena pitämiseen piilee siinä, mitä kustannusmaailma tuntuu kaipaavan: ennakkosuunnitelmia työn alla olevista projekteista, usein vuosia etukäteen. Minulla ei ole kokemusta, kuinka sitovina näitä tietoja -- esimerkiksi romaanisarjojen synopsiksia -- pidetään. Jos markkinointia ajatellaan, niin suuria mullistuksia tuskin pidetään hyvinä. Mifonki-sarjan kariutuminen Karistolla sai minut kuitenkin käsittämään, että tiukkoina talousaikoina luovankin työn täytyisi pysyä kaupallisessa lestissä. Minun työskentelytapani ei tue tätä. En tiedä, onko se kohdallani täysin mahdotonta, mutta ajatuskin siitä, että kirjoittaisin itselleni kolmen vuoden kirjoitusaikataulun synopsiksia myöten tuntuu ahdistavalta. Rajoittavalta.

Kun kirjoitan sarjoja, joudun toki suunnittelemaan: milloin kirjoitan mitäkin tekstiä ja missä tahdissa sitä on kirjoitettava, jotta julkaisuaikataulu pysyy kasassa muun elämän ohessa. Tämä ennakkosuunnittelu on kuitenkin tarinan ulkopuolista suunnittelua, enkä koe sitä rajoittavana, vaan pikemminkin tukea antavana.

Mifonki-sarja alkaa olla monisyinen ja laaja kokonaisuus, mutta silti suunnittelen kirjoittaessa luvun tai pari eteenpäin kerralla. Isot juonikuviot ja käänteet putkahtelevat mieleen matkan varrella. Saatan saada etiäisiä tulevasta: tunnelmia, sävyjä, teemojen kirkastumisia, hahmojen tulevia tunnetiloja, paikkatietoja. Mieli rakentaa poikkipuut tikaportaisiin, jotka kohoavat mielikuvituksesta ja tähtäävät tuntemattomiin korkeuksiin.

Pimeän pelko häviää luottamukselle. Se on hyvä ja tyynnyttävä tunne. Varmuus siitä, että jalat tietävät, minne menevät.

***

Miten on teidän laitanne, rakkaat lukijat? Seikkailetteko vai suunnitteletteko kirjoittaessanne -- vai sekä että? Oletteko löytäneet tapanne tehdä?