10.4.2014

UPP: Viihteen kaavamaisuudesta

Selaillessani kirjastosta saamiani lehtileikkeitä käy hyvin nopeasti ilmi, mikä on arvioiden yleissävy UPP:n kirjojen kohdalla. Käytettyjä sanapareja ovat mm. "lattea romanssi", "hutaisten tehty", "massatuotteen leima", "tusinalempeä", "lonkalta vetämä välityö" ja "pakoa arjesta kepeästi".

Tiina Syvälahti kirjoittaa Turun Sanomissa 1981:

"Ainahan voi surkutella tämän tyylisen äärimmäisen keveän historiallisen viihteen horjumatonta asemaa kirjallisuudessamme. [...] Tämän tyylinen kirjallisuus on ilmeisesti löytänyt vakituisen lukijakuntansa, jonka tarpeita tyydyttämään täytyy julkaista muutama uusi kirja vuodessa. Pahimmassa tapauksessa tuloksena on käyttökirjallisuutta, jonka kukaan ei odotakaan jäävän elämään. Perimmäiseksi motiiviksi jää luoda edellytykset tuleville kirjoille, täyttää ja edelleen ylläpitää lukijoiden nälkää. Tasosta viis."

(c) J.S. Meresmaa

Viihdekirjojen nippuarviot näyttivät olleen lehdissä tyypillisiä. Tässä muutamia poimintoja yleisluonnehdinnoista:

"Näiden kirjojen rivejä on helppo lukea. Sivuilla on paljon kivoja sanoja: mies, nainen, rakkaus sekä niiden muunnelmia." (Mattiesko Hytönen, HS, 13.7.1971) 
"Rakkauden avulla tarjoaa moni kirjailija tänä syksynä lukijoilleen rautaisannoksen historiaa. Tästä voisi päätellä, että kirjailijat ja kustantajat uskovat kirjallisuuden valistavan lukijoita. Rakkaustarina on vain houkutin, jolla lukijat tarttuvat pyydykseen. Mutta voisi siitä päätellä niinkin, että historia tarjoaa lemmenparille ylellisen kiehtovat puitteet. Valistuneet lukijat vaativat vahvisteeksi tietoa viihteen köyhäsisältöiselle annokselle." (Etelä-Suomen Sanomat, 11.11.1973, nimitieto puuttuu leikkeestä)
 "[otsikko] Viihde vie mennessään, mitä tuo tullessaan? [...] Painavia ovat nämä joulupukin kontin kovat paketit, joskin sana usein jää kilopainoa pienemmäksi. Mutta löytyyhän muita arvoja. Kirjan parissa viihtyminen ei ole sekään halveksittavaa. Vuosien myötä alkaa suvaita enemmän. On toki kierompiakin rahan ansaitsemiskeinoja kuin tahallaan köykäisesti kirjoittaminen."
(Liisa Silander, Aamulehti, 1973)
"Tämän syksyn kotimaisen viihteen läpi kahlaamisesta täytyisi kohta maksaa kantopalkkaa: dekkareita tulee sylikaupalla vielä näin syysaikaankin entisen kevät-kesäsesongin lisäksi ja historiallisen romantiikan edustajat ovat äityneet vääntämään monumentteja. Pohjolan-Pirhosen uudessa teoksessa on sivuja kolmesataa, Utriolla yli sen, Kautulla liki neljäsataa ja Hietamiehellä viisisataa, niin tiheänä vielä kuin mahdollista. Mannermainen mammuttityyli on valtaamassa suomalaisiakin markkinoita. Jos romaanissa, verrattuna lyhyempiin kerronnan muotoihin, viehättää lukijaa jatkuvuuden turvaisa tuntu, historiallisen viihteemme naisekspansio on vienyt tämän tunteen turvaamisen mahdollisimman pitkälle. Viihtymisen vaatimat osatekijät on otettu tunnollisesti huomioon. Näitä kirjoja pakertaa ilo sydämessä viikkotolkulla, pikemmin kun ei pääse loppuun. Mahtoiko Mika Waltarin jäteillä olla esikuvavaikutusta; jos on, sen olisi voinut ulottaa myös tyylin taitamiseen. Historiallisen viihteen tekeminen vaatii sentään niin paljon pohjatyötä, ettei harrastuksesta pääse onneksi muodostumaan samanlaista kansantautia kuin dekkarinväsäyksestä." (leikkeestä ei käy ilmi tekijä tai lehti, vuosi oli kuitenkin 1973)
"Yhtenä kriteeriona historiallisen viihteen  arvioinnissa voinee pitää sitä, houkutteleeko kuvaus tarttumaan vaikka tietosanakirjaan muistin virkistämiseksi. Myönnän, että näin kävi minun osaltani [...]" (Hirvonen, Salama, Uusi Suomi, 4.4.1975)

(c) J.S. Meresmaa

Kiinnostavaa onkin, että viihdekirjoja usein kritisoidaan siitä, että ne täyttävät standardit, jotka ovat koko genren perusta. Jos viihdekirjaa ajateltaisiin ennen kaikkea myyntituotteena, tuntuisi perin kummalliselta moittia sitä niistä ansioista, jotka saavat viihteen ystävät avaamaan lompakkonsa. Kustantamot ja kirjakaupat tarvitsevat tuotteita, jotka myyvät varmasti ja myyvät hyvin. Se ei ole pois muulta kirjallisuudelta, päin vastoin.

Tyypillinen viihdekirjallisuuden lukija odottaa viihderomaanilta sitä, mitä kirjailijan nimi lupaa tämän aiempien kirjojen perusteella. Hän luottaa siihen, että kirjailija pysyy lestissään ja lukijan lukumaun sisällä. Viihteen lukija tietää, mitä haluaa, ja pettyy ellei saa haluamaansa: eli tuttua ja turvallista, vähän jännittävää ja silti ennalta-arvattavaa, uutta ja vanhaa sekaisin. Viihdekirjailijan ammattitaito mitataankin siinä, miten hyvin hän kykenee täyttämään laajan lukijakuntansa joskus hyvin ristiriitaiset ja vaativatkin toiveet. Kaava on viihdekirjailijalle työkalu, ei kirous.

"En ole erityisemmin Ursula Pohjan-Pirhosen tuotannosta välittänyt, mutta tällä kertaa hän ansaitsee pisteen. Viihdekirjoihin voi todella upottaa myös ihmistä koskettavia ongelmia, pelkkä pintakiilto ajan mittaan vain väsyttää." (Madame de Pompadourista, Minna Vuorinen, Kaleva 11.10. 1975)
"Historiallis-romanttisella romaanilla on vankka jalansija lukijoitten sydämissä. Sillä on myös hienoista terapeuttista arvoa. Hetken pako todellisuudesta (kunhan se ei siis ole pysyvää) lienee vain hyväksi ihmiselle. Miksei tätä arkista elämää pakoon voi pujahtaa Viaporin kauniin Helenankin seurassa. Tosin tuntuu siltä, että hupaisemminkin sen voisi tehdä." (Minna Vuorinen, Kaleva, 12.12.1974) 
"Silti, samalla kun toteaa tämän viihteen suoranaisen vahingollisuuden ja ajatuksettomuuden, on tunnustettava sen oikeutus. Ei pidä kieltää niiltä, jotka muusta kirjallisuudesta eivät osaa nauttia, viihteen lukemisen mahdollisuutta. Hyvä viihde voittaa huonon taiteen." (Sakari Sundell Demarissa 3.5.1974 UPP:n Kuninkaan amiraalista

On ilman muuta selvää, että joitakin lukijoita kaavamaisuus ja toisteisuus alkavat jossain vaiheessa kyllästyttää. Uskon kuitenkin siihen, että viihdekin uudistuu, muuttuu ja päivittyy uusien kirjailijoiden ja uusien tarpeiden myötä. Toisaalta viihdekirjallisuus voi parhaimmillaan olla kaavamaisuutensa ansiosta hyvinkin ajatonta: UPP:tä lukiessani viihdyin ihan mainiosti, eikä kirjallisista seikoista käynyt mitenkään häiritsevästi ilmi, että romaani oli kirjoitettu miltei viisikymmentä vuotta sitten.

Kukaties käyttökirjallisuuskin kestää aikaa odotettua paremmin -- ja aikanaan heppoiseksi ja turmiolliseksi leimattu viihde osoittautuu tulevaisuudessa luultua arvokkaammaksi.

***

Jatkuu!

Aikaisemmin UPP-juttusarjassa on käsitelty: kimmoke UPP-viikkoon, UPP:n uran alku sekä UPP: työteliäs vai sittenkin patalaiska.

6 kommenttia:

  1. "Kiinnostavaa onkin, että viihdekirjoja usein kritisoidaan siitä, että ne täyttävät standardit, jotka ovat koko genren perusta." Osuit naulan kantaan!

    Näitä Ursula Pohjola-Pirhosen juttuja on ollut kiinnostava lukea, vaikken hänestä ollut kuullutkaan ennen tätä viikkoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että juttusarja on ollut mielenkiintoinen!

      UPP:n tuotanto on laajuudeltaan aika hurja, joten hutiromaaneja varmasti löytyy joukosta. Kukaties mielekkäintä olisi aloittaa alkupään tuotannosta -- ainakin arvioita lukiessani sain yleiskuvan, että turha toisto alkaa näkyä erityisesti uran viimeisellä vuosikymmenellä.

      UPP on kyllä ollut omanlaisensa suurnainen suomalaisessa viihdekirjallisuudessa. :)

      Poista
  2. Tämä on kyllä huiman kiinnostava juttusarja, antaa itsellekin halun lukea UPP:a.

    (muuten, tuonne oli vielä eksynyt Tamul ;D )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa! Jahka saan Soturin sydämen ja Keisari rakastaa loppuun, aion kyllä jossain vaiheessa etsiä käsiini Madame de Pompadourin (joka sai arvioissa jopa kehuja!) ja UPP:n aikuisromaaniesikoisen Suomen herttua Juhanan. Ja kyllähän se esikoinen vuodelta '48 kiinnostaa myös...

      (Voi piru, niinpäs onkin! Korjataan Tamul.) :D

      Poista
  3. En lue Pohjolan-Pirhosta ja Kaari Utriostakin vain näitä asiatutkimuksenomaisempia, kaikki kunnia heidän kirjojaan lukeville!
    Mutta kaavamaisuudesta; parhaat kirjat omaavat itseironisia sävyjä - tyylilajista riippumatta - tavanomaisista kuvioista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Juuri genren kaavamaisuus mahdollistaa itseironian. Ironian eduksi voinee laskea hienovaraisuuden: sen huomanneille se tuo lisäarvoa lukemiseen (ja oikeutusta "turhanpäiväisestä viihdekirjallisuudesta" nauttimiseen) kallistumatta kuitenkaan silkaksi parodiaksi, mikä saattaisi ärsyttää toisenlaista lukijatyyppiä.

      Saattaisinpa jopa väittää, että joidenkin vahvasti genreytyneiden kirjojen sisäisen ironia paljastuu parhaiten vain kyseistä genreä ahkerasti lukeville: ryppyotsaiselta kriitikolta, joka lukee genren kirjoja harvakseltaan, itseironinen sävy saattaa jäädä herkemmin huomaamatta.

      Poista