31.5.2016

Aamunpiristys

Keskilinnan ritareita on luettu Pähkinäkukkulalla!

"Tarinan keskiössä on ritari ja hänen aseenkantajansa, sivuhenkilöinä muita ihan kiinnostavia tapauksia. Ensisijaisesti tämä on kuitenkin kahden henkilön rakkaustarina jossa selvitetään erinäisiä asioita ja jos et tiedä juonesta yhtään tämän enempää, niin se on vain hyvä. Anna kertomuksen viedä. "
- Marjaana, Pähkinäkukkula 

Kannattaa käydä tsekkaamassa, kuvituskuva on aivan huikea.

Kysymykseen siitä, esiintyykö Keskilinna muissa tarinoissani: Ei, ei ainakaan vielä. Mutta pidän varauksen, sillä jos haluan joskus palata ritariromantiikkaan, tiedän mihin sijoittaa tarinani!

Sellainen (sinänsä tarinoiden kannalta merkityksetön) yksityiskohta tiedossani on, että Keskilinnan ritarien maailma on sama maailma, jossa mifongitkin elävät. Aikakausi vain on eri.

29.5.2016

Kaipasiko ilmalaivanne mekaanikkoa?

Otimme porukalla pienet kuvaussessiot tuossa männä viikolla. Muistatte ehkä marraskuisen kauhusirkuskuvauksen? No, kollega Anni Nupponen ja kuvavelho Outi Puhakka tempaisivat toisen kuvauspäivän, tällä kertaa meille niin rakkaalla steampunk-teemalla.

Oli aika Erinomaisten Kummajaisten Klubin kokoontua!

Meikälikan oli vaikea päättää, olisinko hieno leidi, hullu tiedenainen vai konerasvaa poskessaan ähräävä mekaanikko. Valitsin jälkimmäisen, koska kotikaupunki on kuitenkin enemmän työläisten kuin herrasväen, ja koska Naakkamestari on ehtaa työläissteampunkia.

Tässä muutama maistiainen, Outin kotisivuilta löytyy lisää herkullisia kuvia!






Kiitos kaikille erinomaisille kummajaisille ja erityisesti Outille!

27.5.2016

Valittavat, kohtuuttomat kirjailijat

Olen huomannut jännän trendin.

Jos kirjailija nostaa esille minkä tahansa kirja-alaa, ammattiaan tai toimeentuloaan koskevan epäkohdan, hänet herkästi teilataan valittajana. Kohtuuttomana, hankalana tyyppinä. Sellaisena vähän yksinkertaisena, joka ei ymmärrä liike-elämän tai elämän realiteeteista mitään.

Viimeksi tämä asenne näkyi Tiina Raevaaran asiallisen ja kiihkottoman Ammattikirjailija etsii ammattimaista kustantamoa -kolumnin jälkimainingeissa. Kustantajapuolella kolumni jopa luettiin julistuksena kustantamoiden ammattitaidottomuudesta. Moni kirjailija sen sijaan huokaisi: Tämä. Juuri tämä. Terho Puustisen Imageen kirjoittaman, sinällään mielenkiintoisen ja ansiokkaan juttusarjan päätösosassa Onko kirjailija Suomen vaikein ammatti? käytettiin pohjana Raevaaran esiin ottamia asioita, mutta teksti oli silattu hienoisella ylenkatseen löyhkällä.

Antakaa kun rekonstruoin teille tämän legendaarisen KOVA-kirjailijan (kohtuuton valittaja -kirjailija).

KOVA-kirjailija

- kuvittelee, että kustantajalla on velvollisuus julkaista kaikki sille tarjotut käsikirjoitukset.
- vaatii, että hänen viesteihinsä vastataan 24 tunnin kuluessa.
- on elänyt kirjallisuuden kulta-ajan joskus viime vuosisadan puolivälissä ja haikailee menneiden aikojen perään.
- penää utopistista markkinointia kirjalleen, jonka kustantamo on katsonut julkaisemisen arvoiseksi.
- on liiketoiminnan realiteeteista mitään ymmärtämätön.
- ei ole joustava, empaattinen eikä etsi ratkaisuja.
- vaatii tekemästään työstä liian kovia palkkioita (mikä usein tarkoittaa, että ylipäätään vaatii palkkioita).
- suhtautuu kustantamoihin vihamielisesti.

***

No niin. Ehkä tällaisia kirjailijoita tosiaan on. Ani harva vain taitaa tuntea tällaista kirjailijakollegaa, joten KOVA-kirjailija sikäli on hieman huono esimerkki edustamaan ammattikuntaa.

Ottaen huomioon miten moni kirjailija on yksityisyrittäjänä täysin vastuussa taloudestaan ja oman toimeentulonsa hankkimisesta ilman työnantajan tukea, on hämmästyttävää, kuinka usein heidän ajatellaan olevan täysin ummikkoja kaupallisuuden ja kannattavuuden realiteeteista tai kiireen ja stressin vaikutuksista.

Eikä sitäkään tunnuta tajuavan, että kirjailijoiden työ noin pääsääntöisesti perustuu eläytymisen, samaistumisen, empatian ja erilaisuuden ymmärtämisen taitoihin. Eli heillä on aika hyvät edellytykset olla empaattisia, joustavia ja ratkaisuhenkisiä, mutta ilman avoimuutta, rehellisyyttä ja viestintää tämä on mahdotonta.

Yksi eniten minua ihmetyttävistä seikoista on myös jatkuva menneisyyden haikailemisen syyttämisen perinne, joka tällä alalla tuntuu olevan jonkinlainen pakkomielle. Kuinka moni meidän nykykirjailijoistamme oikeasti on elänyt tuota kultaista aikaa, jolloin ennakoilla elettiin kuin kuninkaalliset ja kustantamon sohvalla sai nukkua krapulaansa pois? Uudet kirjailijasukupolvet, joihin itsenikin luen, voivat pyöritellä vain ihmeissään päätään. Vähän nolottaa se hyysättävän, hyssyteltävän Suuren Taiteilijan kuva, jota kirjailijoista maalataan. Hei, nyt ollaan 2000-luvulla!

Kirjailija voi käyttää vuosia saattaakseen valmiiksi teoksen, joka on kustantamon julkaisulistoilla vain yksi monista. Julkaisematon kirja on kirjailijalle katastrofi, kustantamo ei siihen kaadu. Panokset ovat hyvin erilaiset, vaikka loppupeleissä kumpikin tarvitsee toista. (Kiinnostavaa on, kumpi tulevaisuudessa tarvitsee kumpaa enemmän.) Siihen nähden, että kustannussopimus on kustantamon ja kirjailijan välisistä sopimuksista tärkein, on suorastaan käsittämätöntä, että se usein a) tehdään viime tingassa, b) jää kokonaan roikkumaan, c) ei takaa tarkempia markkinointisuunnitelmia, d) voi yksityiskohdissaan olla vaikeasti neuvoteltavissa, jopa pelkkä "ota tai jätä".

Jos puhutaan ihan aikuisten oikeasti, moni kirjailija olisi tyytyväinen siihen, että häntä kohdeltaisiin kuin täysijärkistä aikuista, joka toimii ammatissa ja on kykenevä sopimaan asioista. Jos sähköposteihin ei vastata edes puolessa vuodessa, jos yhteydenpito lakkaa kuin seinään täysin tuntemattomista syistä; jos kustantamon suunnalta viesti on välinpitämättömyys tai ristiriitaisuus, kirjailija on asiansa kanssa yksin.

***

Monimutkaiseksi tämän kirjailija-kustantamo -kuvion tekee sen yksilöllisyys. Jokainen kustantamo näyttäytyy jokaiselle kirjailijalle erilaisena. Yksi sopii yhdelle, toinen toiselle. On kyse henkilöistä, henkilökemioista, lajityypistä, kohtaamattomista näkemyksistä ja tavoitteista, sattumien summista.

Ja tässä tullaan siihen, miten minä tulkitsin Raevaaran kolumnin otsikon. Ammattikirjailija etsii ammattimaista kustantamoa, joka vastaa hänen tarpeisiinsa.

Ammattimaisuutta kustantamolta toivoessaan kirjailija yksinkertaisesti toivoo keskusteluyhteyttä. Hän toivoo, että häneen suhtaudutaan sillä peruskunnioituksella, jota ihminen toiselle ihmiselle suo. Luottamus, joka on jokaisen toimivan kumppanuuden ja yhteistyön ytimessä, ei synny puhumattomuudella, välttelyllä, panttauksella tai silkalla valehtelulla. Avoimuus, kunnioitus ja rehellisyys puolin ja toisin on ainoa tapa rakentaa toimiva työsuhde.

Monen kirjailijan kohdalla tämä toteutuu sellaisen kustantamon sisällä, jossa joku toinen kirjailija saakin hyytävää kohtelua.

Minä sanoisin, että kirjailija on Suomen väärinymmärretyin ammatti.

25.5.2016

Ammattilainen hoitaa homman kotiin

Kirjailijakollegoiden parissa on aina toisinaan keskustelua ammattilaisuudesta. Siitä, tunteeko olevansa oikea kirjailija, onko ammattilainen, onko kirjailijuus edes kunnollinen ammatti ja milloin voi kutsua itseään ammattilaiseksi. Jos on vuosia julkaisutaukoa, onko ammattilainen? Jos ei pysty elättämään itseään kirjailijana, onko ammattilainen?

Minä olen käynyt ammattikoulun. En silti lähtenyt sieltä ammattilaisena, vaan valmistumispaperit takataskussa ja tietty oppimäärä pääkopassa. Kukaan koulusta valmistunut ei voi sanoa itseään ammattilaiseksi, vaikka saisi saman tien oman alan palkallisia töitä. Minun papereissani lukee "puutarhuri", mutta en voisi parhaimpana päivänäkään väittää olevani ammattilainen sillä alalla. Siihen, että minusta olisi tullut ammattimainen puutarhuri, olisi vaadittu vuosia, jopa vuosikymmeniä.

Ammattilainen ei ole koskaan valmis, mutta hänellä on takanaan sekä käytännön kokemusta että teorian ymmärrystä. Ensin mainittu on tärkeämpää.

Kirjailijaksi ei ole koulutusta. Ei sellaista tutkintoa, joka pätevöittäisi. Ainoa pätevöitys on synnynnäinen ja opittu taito, jota jatkuvasti saa kehittää, sekä kustannussopimukset kaupallisten kustantamoiden kanssa, sillä he ovat edelleen tämän ammatin portinvartijoita. On myös ammattia tukevia tekijöitä, kuten erilaiset apurahat, palkinnot, kritiikit, kollegat ja tietenkin Kirjailijaliitto. Ne kaikki auttavat rakentamaan ammattilaisen identiteettiä.

Ammattimaisuus on sitä, miten suhtautuu työhönsä. Haluatko tehdä sen hyvin vai huonosti. Pidätkö kiinni aikatauluista, Kunnioitatko työtovereita tai asiakasta (jos sellaisia on). Jos uskot itseesi ammattilaisena ja pidät työsi laadusta kiinni, sinua pidetään ammattilaisena. Omaa työtään pitää myös arvostaa, muuten toisia voi olla vaikea saada arvostamaan sitä. Itsensä vähätteleminen ei ole ammattimaista.

Joskus kuulee sanottavan, että ammattilaiseksi voi sanoa itseään sitten, kun saa tekemästään työstä palkkaa. Kun joku on valmis maksamaan siitä, mitä teet.

Taiteen alalla tämä on huono mittari. On se huono mittari muutenkin, sillä varmasti jokainen meistä on kohdannut tyypin, jolle maksetaan palkkaa duunista, jonka se tekee huonosti. Minä en pidä tätä ammattilaisuutena, saati ammattimaisuutena. Ihminen, joka tekee laadukasta jälkeä, on ammattilainen, jos hän sen lisäksi kokee olevansa sellainen, arvostaa työtään ja pyrkii aktiivisesti toimimaan alalla.

Ammattimaisuus on myös muuttuvaa. Ammattitaito vaatii paljon kehittyäkseen, mutta on aloja, joissa sen voi myös hukata. Kirjailijalle tärkeä ammattitaito on kyky tuntea itsensä ja tiedostaa oman kunnianhimonsa määrä. Se, mitä haluaa tehdä ja millä tavoin. Tätä ammattia kun voi elää niin monella eri tavalla, on mahdollista räätälöidä itselleen se sopivin. Jokainen kirjailija ei ole ammattimainen esiintyjä, luennoitsija, kouluttaja, valmentaja, toimittaja tai kolumnisti. Jotkut ovat. Silti heidän statuksensa ammattimaisena kirjailijana ei välttämättä muutu.

Olen kirjoittanut tarinoita kohta kymmenen vuotta, mutta voin sanoa tehneeni sitä ammattimaisesti vasta neljä vuotta. Olenko ammattilainen? Siinä mielessä olen, että näiden neljän vuoden aikana minun ammatti-identiteettini on kokenut täysmyllerryksen. Enää en voisi vastata ammatikseni mitään muuta kuin kirjailija, sillä se minä tätä nykyä olen. On todennäköistä, että tulen pakon edessä tekemään vielä muidenkin alojen töitä, mutta kunnianhimoni ja lahjani käytän kirjailijan ammattitaidon vahvistamiseen. Enemmän kuin mitään muuta, olen kirjailija. Sitä haluan olla vielä kymmenen vuoden päästäkin.

23.5.2016

Meren äärellä

Olen ollut poissa. Poissa kotoa, poissa arjesta, mutta läsnä enemmän. Läsnä itselleni. Ei ihminen voi muutakaan näissä meren maisemissa. Rannoissa, jotka rajaavat. Aalloissa, jotka väsymättä pyrkivät.

Löysin itsestäni meri-ihmisen, tai sitten meri löysi minut. Tiedä häntä, järvien välissä kasvanutta. Ehkä tarinat minussa ovat kasvaneet niin suuriksi, että vain jokin yhtä suuri, yhtä valtava ja ääretön, voi minua rauhoittaa.

Luonto hoitaa. Pieni loma on ollut tarpeen. Suuria töitä takana, suuria myös edessä, mutta on otettava päiviä, kun voi vain olla. Olla ja hengittää.

Bengtskär, me näemme vielä uudelleen. Näytit minulle majakan, luodon, haahkan ja punavarpusen. Sitkeyden ja rauhan ja sen, mitä tuuli, meri ja aurinko parhaimmillaan voivat yhdessä olla.

Tulliniemi, sinuakaan en unohtaa voi. Miten lyhyelle matkalle mahtuu niin paljon ihanuutta. Miten tarpeeton on ihminen kauneuden luomisessa. Merikaali, orvokit, monihaaraiset männyt ja tervalepikot! Katajat ja koivut vaivaiset, rantakallio sileä kuin kananmunan pinta, ja lämmin. Lämmin.


(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa


(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa

16.5.2016

Sarana narahtaa

On ollut novellille tilaus. On ollut aihe ja konflikti. On ollut idea.

Ilman kertojan ääntä ei tarina kuitenkaan lähde. Lähtötelineissään nykii. Lähtötelineissä -- vai sittenkin ansaraudoissa, henkitoreissaan, jo menetettynä?

Viikkoja olen tässä odotellut. Aloittanut tekstitiedoston kahteenkin kertaan, yrittänyt houkutella sanoja tulemaan. Ei tule. Ei lähde. Voin kirjoittaa, mutta merkkijonot eivät herää eloon. Jossain muusa puistelee päätään, murhe silmissään, tsotsot huulillaan. Ei näin.

Mikä avuksi?

Aika. Aikapa hyvinkin, sanoo kokemus ja järki. Sitä tässä on vietetty satunnaisia taustatutkimuskirjoja lueskellen. Vaan kun aika kuluu, se käy vähiin. Saapuu jokaisen kirjoittajan tuntema raja. Kuolonraja. Määräpäivä. Deadline.

Mieleen hiipii pelko: Eikö tästä tarinasta ole eläväksi?

***

Eräänä iltana sitä painaa päänsä tyynyyn. Painaa tyynyyn niin kuin edeltävän viikon jokaisena iltana. Jokin on toisin. Muusa raottaa porttia, sarana kirskahtaa. Ja yhtäkkiä kuulen kertojan äänen. Silmäni ovat kiinni, väsyttää -- tästä ei ennen aamua nousta -- mutta pääkopassa kaikuu. Sanoja sanojen perään, lauseita, virkkeitä. Ensin haparoiden, sitten vahvemmin. Sydän läikähtää keveänä.

Sinäkö se olet, se kertoja, joka tämän tarinan puhaltaa henkiin?

Sinä se olet, tunnistan sinut nyt.

Kyllä sinua on odotettukin. Tervetuloa.

11.5.2016

Vielä ehtii ennakkotilata

Vielä ehtii ennakkotilata Naakkamestarin kirjailijan signeerauksen kera! Sen saa sitten heti tuoreimmiltaan käteen.

Linkki Lukutoukan kauppaan.


Kansi: Mika Vaaranmaa


Kannattaa myös muistaa vinkata omalle kirjastolle, jos haluaa Naakkamestarin sinne saataville. 

Kirjailija kiittää!

4.5.2016

Lintuja

Linnuilla ja minulla on jokin juttu meneillään. Ne nimittäin ovat tulleet uniini ja tarinoihini sellaisella voimalla, että höyhenet pöllyävät. Eihän se tavallaan ihme ole, sillä linnut ovat läsnä kaikkialla minne menee (jopa marketeissa ja ostoskeskuksissa näkee pikkulintuja), ja niillä on monenlaisia symbolisia merkityksiä. On ollut kautta ihmiskunnan historian.

Autio on paikka, jossa ei ole lintuja!

Kurjet, kuten edellisestäkin postauksesta näkee, ovat olleet erityisasemassa tänä keväänä. Unissa kurjet ovat tuoneet viestejä jo pidemmän aikaa. Kaupunkinaakat toimivat alkusysäyksenä vuosia sitten Naakkamestarille, joka tulee saataville tässä kuussa. Syksyllä tulevassa Mifongin kadottamassa on myös tärkeä linturooli.

Ruskosuohaukka.
(c) J.S. Meresmaa

Olin jälleen kirjoittamassa mökillä, ja sain kirjoitustavoitteet täytettyä. Onnellista. Lintubongaukset hengästyttävät yhä: kurkia, laulujoutsenia, sinisorsia, telkkiä, laulurastaita, räkättirastaita, mustarastaita, taivaanvuohia, lehtokurppia, pyitä, ruskosuohaukka, punatulkku, pähkinänakkeli, peippoja, västäräkkejä, palokärki, käpytikka, tiltaltteja, punarintoja, sinitiaisia, talitiaisia, kuusitiaisia, närhi, töyhtöhyyppä, teerejä, korppeja... Miten valtavasti lintulajeja onkaan ja miten paljon ne tuovat iloa ja eloa!

Illalla nukkumaan mennessä huilukonsertti on heleän kaunis. Aamulla se huumaa korvia. Kun mökkireissun jälkeen yritin nukahtaa kaupungin hiljaisuudessa (heh, toden totta, meillä kaupungissa on tähän vuoden aikaan hiljaisempaa kuin keskellä metsää!) minulla soi korvamatona rastaiden ja muiden taitureiden iltalaulut.

Mitä lempilintuja teillä on, rakkaat lukijat?

(P.S. Tämä on 560. blogipostaukseni! Hurjaa!)