27.10.2015

Kotiin kannetut ja kadotetut

Kirja elää ja voi hyvin.

Siltä tuntui kirjamessuilla, kun jutteli ihmisten kanssa ja veti tarinoiden tuoksua sisäänsä. Siltä näytti kun pääsi kotiin ja purki kirjakassit. Siltä tuntui myös tänä aamuna, kun kirjoitti sanoja tiedostoon, keri auki tarinaa toisesta maailmasta, jossa totuudet ovat samoja kuin meillä.

Kirja on uutisen arvoinen. Epähuomiossa päädyin Ylen lähetykseen, kun kävin pyytämässä Emmi Itärannalta signeerauksen Punottujen Kudottujen kujien kaupunkiin.

Minut tekee levolliseksi tieto, miten ankarasti me ihmiset tarvitsemme tarinoita. Pitää vain muistaa, että tarinatkin tarvitsevat ihmistä.

Hankintoja Helsingin kirjamessuilta. (c) J.S. Meresmaa

Harmikseni huomasin kotona, että sunnuntaiset ostokseni Poesialta ovat hävinneet jonnekin. Mukana kassissa oli myös yksi steampunk-kirja. Arvelen niiden eksyneen joko väärään käteen tai nousseen väärään autoon osaston purkutohinoissa.

Eksyneet lampaat, tulkaa takaisin! Emo kaipaa.

24.10.2015

Voittoneilikoita ja onnittelumaljoja

Kirjamessuja on osaltani takana neljä päivää, sillä aloitin hallihälinät osaston rakentamisella keskiviikkona.

Nätti tuli! Osasto 6e138 Katri Vala -lavan
läheisyydessä, Wine Cornerin vieressä.


Voi plikat, mitä pyöritystä on ollut! Monella tapaa Helsingin kirjamessut ovat stressaavat, mutta toisaalta missään muualla ei tapaa yhtä paljon (osittain hyvin sattumanvaraisesti) kollegoita, lukijoita ja muita kirjaihmisiä kerralla. Halit, heilutukset, hymyt ja haastamiset -- ne kaikki kertyvät iloiseksi poutpurriksi.

Torstai oli melkoista juoksua, sillä vedin kaksi paneelia ja osallistuin yhteishaastatteluun fantastisen Maria Carolen kanssa. Lisäksi minulla oli salainen iltaohjelma, jota en voinut etukäteen paljastaa: käsikirjoitukseni Naakkamestari voitti Robustoksen pienoisromaanin kirjoituskilpailun! Julkistamistilaisuus pidettiin Louhi-lavalla 17.30.

Tiedotteen voi lukea tästä pdf:stä.

Naakkamestarin on tarkoitus nähdä päivän valo kirjamuodossa ensi vuonna. Voi, miten odotankaan!


Robustoksen Jouni ja Heikki takana, edessä voitto- ja kunniamainintakomppaniaa, eli
Terhi Kuusisto, Reija Glad, Kirsti Kuronen ja mää. 

Neilikkaneitokaiset.

Perjantaina kävin tankkaamassa kirjahyllyäni osastoilla, ja kyllähän sitä kaikenlaista löytyikin. Teoksen osastolla sattui Itärannan Emmi olemaan signeeraamassa, joten Punottujen kujien kaupunki lähti Marja-Liisa Vartion kirjojen mukana matkaan. Olin juuri aamulla lukenut Metrosta Itärannan haastattelun, ja kiinnittänyt huomiota siihen, että hän oli tehnyt taustatutkimusta hämähäkeistä. Tästä vallan innostuin, sillä ensi vuonna julkaisuun tulevaan steampunk-novelliini liittyvät hämähäkit erittäin keskeisesti. Hauska nähdä, miten ne Itärannan kirjassa esiintyvät!

Tänään lauantaina olin haastattelussa keväällä ilmestyneen Kuninkaan tahdon osalta. Olen yhtä aikaa sekä haikea että hyvillä mielin, sillä kunhan Keskilinnan ritarit ilmestyy painettuna, Konnon ja Jehremin elämä kanssani päättyy jollain konkreettisemmalla tavalla. Toisaalta ne saavat ihan uuden elämän kaupoissa ja kirjastoissa ja ihmisten käsissä.


Selitys menossa, selvästi...

Vaan eipä tässä vielä auta tassuja nostaa lepoasentoon: tänä iltana juhlimme niin Vaskinaista kuin Kauheita lapsia Anne Leinosen ja Anni Nupposen yhteisjulkkareissa, ja huomenna on vielä täysi ja tunnelmallinen messupäivä edessä!

20.10.2015

Kirjamessuohjelmani plus...



Plus pieni maistiainen uusien promokuvien valokuvaussessiosta maanantailta!

Torstaille sain lisäesiintymisen, sillä paikkaan Anne Leinosta Suomimytologia-paneelissa, jossa haastattelen siis Jenna Kostetia, Juha Jyrkästä, Ante Aikiota ja Minna Roinista.

Näillä näkymin olen messuilla muutenkin joka päivä, saa tulla nyhjäisemään hihasta!

16.10.2015

Keskilinnan ritarit vihdoin painettuna!




Ensi vuoden helmikuussa tulee Osuuskummalta pienoisromaanitrilogiani painettuna yhteisniteenä. Olen saanut paljon palautetta, joissa on tätä toivottu, ja nyt se toteutuu! Hekin, jotka eivät ole e-kirjoihin niin tykästyneet, pääsevät tutustumaan Konnoon ja Jehremiin ja maailmaan, jossa valta, erotiikka ja juonet punoutuvat virraksi, joka voi tuoda mukanaan yhtä lailla kuoleman kuin rakkauden.

Unohtamatta kurvoja, tietenkään.

Olen kirjoittanut painettuun teokseen yhden ylimääräisen luvun bonuksena. Lisäksi kirjaan on perinteiseen tapaan tulossa piirtämäni kartta. Todellinen deluxe-painos, siis!

14.10.2015

Luita ja kuivuvia marjoja

Syksyisillä metsäretkillä mielikuvitus pääsee vilistelemään omia, pieniä polkujaan. Viikon sisään on syntynyt monta uutta ajatusta, idearypästä ja tarinansiementä. Joskus minua ahdisti kaikkialta taskuun pompahtelevat ideat. Mitä minä näillä nyt teen? Aikaisempiakin on toteuttamatta, projekteja on kesken. Aika ei riitä!

(c) J.S. Meresmaa

En ahdistu enää.

Tunnen oloni turvatuksi kuin orava, joka ennen talvea kerää terhoja ja kätkee niitä maahan. Sillä voi tulla se päivä, kun kätkettyä terhoa tarvitaan. Osa epäilemättä jää maahan ja unohtuu, mutta kukaties, kenties, siitäkin kasvaa vielä joskus puu.

(c) J.S. Meresmaa

Rakastan syksyn kuulautta, kuoleman rapinaa ja sienien löyhkää. Värejä. Hiljaisuutta, jonka lähteneet linnut jättävät metsiin. Kylmyyttä, joka kirkastaa vedet ja käpristää lehdet. Yöpakkanen suutelee marjat pehmeiksi.


(c) J.S. Meresmaa


Juuri nyt edessäni on synkkä tarina, mutta joskus on kerrottava synkkiä tarinoita.


(c) J.S. Meresmaa
(c) J.S. Meresmaa
(c) J.S. Meresmaa

9.10.2015

Se ainoa oikea

Tämä on jatkoa äskeiselle romantikko-postaukselleni.

Kun julistauduin romantikoksi, jotkut luulivat sen tarkoittavan, että uskon Siihen Oikeaan. Kysyttiin, että no mistä sen sitten tietää, kuka on oikea, kun rakastuminen tuntuu aina samalta.

Mutta eihän rakastuminen tunnu aina samalta. Enkä myöskään usko Sen Yhden Ainoan Oikean käsitteeseen.

Minä uskon rakkauteen.

Minä uskon siihen, että ihmisten välille voi syntyä jotain kaunista, jotain kestävää, jotain ainutlaatuista. Jotain mikä säilyy koko ihmiselämän ja kertomuksissa jopa satoja, ellei tuhansia vuosia. Syntyykö se sitten vain yhden ihmisen kanssa, ei kenenkään kanssa vai useiden ihmisten kanssa, on ihan yksilökohtaista.

Miksi kaiken pitäisi kestää ikuisesti, jossa se olisi totta ja hyvää?

On ymmärrettävä yksi tärkeä asia rakkaudesta: lopulta on kyse sinusta itsestäsi.

Se elämäsi rakkaus ei korjaa sinua. Hän ei lopulta muuta kaikkea paremmaksi, ellet itse rakasta itseäsi, ellet itse halua kehittyä ja kasvaa ihmisenä. Hän ei elä sinun puolestasi. Kun rakastumisen humala on mennyt, tahto astuu kehiin. Ja se mikä joskus rakkaudessa on vaikeinta, on ettet sinä itse kuitenkaan riitä. Sen toisen on oltava tahdossa mukana. Ympärillä olevan yhteisön on oltava tukena. Elämänpolkujen on kuljettava samaan suuntaan.

Totuus on, että ihminen muuttuu. Myös rakkaus ihmisten välillä muuttuu. Joskus se vähenee, joskus se syvenee. Joskus lakkaa olemasta.

On väärin ajatella, että vain sellainen rakkaus on oikeaa, joka on muuttumatonta.

***

Haha! kuulen kyynikon hihkaisevan, sanoit elämäsi rakkaus. Eli siis kuitenkin uskot Siihen Oikeaan?

Sori, noup. En vieläkään.

Ehkä voidaan sanoa, että uskon Siihen Oikeaan Juuri Nyt. Elämä ei ole stabiili tila, kuten jo sanoin. Ihmisillä on erilaisia elämänvaiheita. He muuttuvat, heidän tarpeensa ja elämänkatsomuksensa muuttuvat.

Joillakin ihmisillä on onni (ja myös tuska) kohdata kaiken mullistava rakkaus. Sellainen, mistä kirjoitetaan tarinoita ja kuvataan elokuvia. Sellainen, mikä saattaa rikkoa enemmän kuin korjata. Sellainen mikä ei himmene muistoista vanhanakaan.

Mutta ei elämän rakkauden kokemiseen mullistusta vaadita.

Minusta on varsin todennäköistä, että ihmisen elämässä joku rakkauksista kasvaa tärkeämmäksi kuin yksikään toinen. Ehkä sen tietää vasta vanhana, ehkä sen tuntee jo nuorempana. Kyse on kuitenkin tunteesta, ei pelkällä älyllä ja järjellä selitettävästä asiasta.

Rakkaus on ihmiselämän hieno mysteeri. Minusta aivan kaikkea ei tarvitsekaan selittää. Minua turhauttaa suuresti se, että romantikko maalataan joksikin häilyväksi hihhuloijaksi, joka uskoo hupsuihin juttuihin. (Uskokaa pois, fantasiakirjailijana sitä saa tuota asennetta kohdata ihan kyllikseen.) Mikä rakkaudesta ja romantiikasta tekee muka epärealistista?

Romantikko voi aivan hyvin olla realisti.

Itse asiassa minä uskon, että jokaiselle on olemassa Se Ainoa Oikea.

Se olet sinä itse.

Romantikon mietteitä

Olen romantikko.

En häpeä sanoa sitä julkisesti.

Joskus tuntuu, että se pitäisi pitää salassa. Että siinä on jotain pahaa kun aikuinen nainen saa tähdet silmiin ja kertoo uskovansa ikuiseen rakkauteen. Olevansa romantikko.

Tajuan nykyään paremmin, etteivät kaikki ymmärrä samalla lailla sitä, mitä romantiikka ja romantikkona olo merkitsee. Ei missään taida olla romantikkojen klubia, jonka sisäänpääsyvaatimuksissa lueteltaisiin romantikon ominaisuudet. Enkä minä tällä kirjoituksella väitä tietäväni toisten romantikkojen romantiikkakäsityksistä. Voin puhua vain omasta puolestani.

Romantikon sydämessä on rakkaus. Minä olen aina rakastanut rakkautta. Ajatusta siitä, että jokin niin voimakas tunne voi yhdistää  ja kannatella ihmisiä. Että voi kohdata ihmisen, jonka tunnistaa heti, jonka yhtäkkiä vain tietää luita ja ytimiään, sieluaan myöten. Ei se silti sitä tarkoita, että olisin naiivi. Kaikki eivät kohtaa tällaista ihmistä. Rakkaus ei ole helppoa. Rakastaminen vaatii työtä, itsetuntoa ja onnenkantamoistakin.

Tuntuu, että meillä on yhtä kapea käsitys romantiikasta kuin rakkaudestakin. Sallittuja rakkauksia on rajallinen määrä: vanhemman ja lapsen välillä, sisarusten välillä, ystävien välillä ja sitten, kuin valtaistuimella, miehen ja naisen välillä. Nyttemmin onneksi käsitys alkaa laajentua, sukupuolen merkitys vähenee ja kenties tiukka monogaamisuuskin jää vain yhdeksi vaihtoehdoksi.

Mutta romantiikka. Mitä se on?

Ajatuksia ja tekoja. Ennen kaikkea tekoja. Ruusut ja suklaalevy ovat romantiikan klisee. Joihinkin se puree, mutta toisiin ei. Miksi ei? Koska romanttisen eleen takana täytyy olla ajatus. Sen ajatuksen täytyy paljastaa, että tekijä on ajatellut juuri sinua, ei ketä tahansa, vaan juuri sinua. Romanttinen teko ei välttämättä ole laskelmoitu. Niitä saattaa tehdä huomaamattaan, kun rakastaa toista. (Ja joskus, surullista kyllä, tätä romantiikkaa ei toinenkaan osapuoli kykene näkemään.)

Otetaan pari esimerkkiä. (Spoilerivaroitus! Esimerkit ovat tv-sarjasta Hell on Wheels ja elokuvasta Kaukana maailman menosta.)

Yksi romanttisimpia kohtauksia, joita olen televisiossa nähnyt, on Hell on Wheels -sarjan kohtaus, jossa miespäähenkilö Bohannon kulkee naispäähenkilön pystyttämän teltan ohi (eletään siis rautateiden rakentamisen aikaa Yhdysvaltojen Villissä Lännessä), huomaa tämän yrittävän naulata lattiaa asumukseensa, mutta homma ei onnistu (luultavasti, koska nainen ei ole koskaan ennen naulannut mitään). Mies katsoo touhua hetken ja kun nainen pyytää apua, hän menee auttamaan. He naulaavat lattialautoja yhdessä, ja kun nainen yrittää paukuttaa yhtä vinoa naulaa lautaan, mies napauttaa sen vasarallaan suoraksi. Kohtaus on todella, todella kaunis ja romanttinen.

Katsokaa vaikka Youtubesta.

Kävin toissapäivänä katsomassa elokuvan Kaukana maailman menosta. Heti alussa on sykähdyttävän romanttinen kohta, jossa mies tulee naisen luokse karitsa sylissään. "Toin sinulle lampaan", mies sanoo. "Voi, onpa se suloinen", nainen sanoo ja ottaa eläimen syliinsä. Takkatuli rätisee taustalla. Sitten mies kosii.

***

Elokuvissa romantiikka painottuu seurusteluun ja tähtää lähes yksinomaan kosintaan ja kihlautumiseen. Sen avulla "voitetaan nainen". Kenties nämä ovat syitä, joiden takia jotkut ihmiset korskahtelevat romantiikalle. Tarina päätetään siihen, se on satujen "ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti" -tiivistys, jonka jokainen vähääkään pidempään elänyt tietää kaunopuheeksi. Niin tietää moni romantikkokin. Kyseessä on tarina, fiktio. Silti tuntuu hyvältä elää se hetki, kokea ne tunteet, joita valkokangas välittää. Ensirakkautensa muistaa aina, rakastumisen tunteen, joka on pyörryttävä. On ihanaa, kun nämä tunnemuistot saa palautettua samaistumisen keinoin.

Romantiikka ei lopu, vaikka rakastuneet toisensa saisivatkin. Ei sen tarvitse. Edelleen, romantiikka on teoissa. Mitä muuta arki on kuin tekoja? Arjen romantiikka on sitä, kun ottaa toisen huomioon ja tekee pyyteettömiä tekoja. Kutoo toiselle villasukat, kokkaa lempiruokaa, ottaa pyykkivuoron.

Aina tämä ei kuitenkaan riitä. Joskus on hyvä tehdä vähän ekstraa: lähettää kirje, vaikka asuukin saman katon alla. Pyytää toinen leffatreffeille. Lähteä viikonlopuksi naapurikaupunkiin tai metsäretkelle ihan vain sen vuoksi, että voi.

Rakkaus saa voimaa rakkaudesta. Romanttinen ele tai teko ilmentää aina rakkautta.

***

Romantikon vastakohta ei ole tunteeton ihminen, vaan kyynikko.

Kyynisyys latistaakin romantikon yhtä tehokkaasti kuin neulanpisto ilmapallon. Kyynisyys on myrkkyä, ankeuttaja. Kyllä romantikko tietää, ettei kaikille käy hyvin. Hän tietää, että voi rakastua väärään ihmiseen, voi joutua parisuhdepainajaiseen, puoliso voi kuolla tai sairastua tai katkeroitua. On mahdollista, ettei koskaan rakastu. Ei koskaan löydä ketään, kenen kanssa jakaa arkensa.

Kaikki on mahdollista, mutta romantikko haluaa nähdä mieluummin ne toiset tarinat. Sillä nekin ovat olemassa ja ihan yhtä tosia. Hän haluaa vaalia omassa elämässään sitä, mikä tekee kaikesta vähän kauniimpaa, parempaa ja nautittavampaa.

Tosielämässä rakkaus ei voita kaikkea, mutta romantikon sydämessä, romantikon sielussa, siellä rakkaus kaiken voittaa.

5.10.2015

Mietteitä messuilta (ja kakkukuva!)

Turku on nyt takana, muistoja sen sijaan riittää vuosiksi eteenpäin.

Messut alkoivat paneelilla "Paljon muutakin kuin suippokorvia", jossa puhuimme kollegoiden kanssa fantasiasta ja siitä, mitä vapauksia ja mitä rajoituksia se voi tuoda muassaan. Puhe kääntyi nopeasti barbaarifantasiaan, mikä ei tietenkään ole väärin kaikissa herättämissään mielikuvissa, mutta jäin pohtimaan erästä asiaa, joka keskustelun lopussa nousi esille.

Nimittäin lokeroista. Poteroista, lohkoista ja rajoista.

Periaatteessahan fantasian pitäisi mahdollistaa mitä vain. Silti on saanut huomata, miten konservatiivisia fantasian kentällä saatetaan olla: joillekin on olemassa vain tolkienlaista fantasiaa, joillekin vain pelastettavia prinsessoja. Kaavoja löytyy niin maailman pelastavasta orvosta nuoreen, joka kasvaa aikuiseksi ja löytää erikoiskykynsä, kuin hyvän ja pahan taisteluun.

Kyse ei ole välttämättä vain siitä, mitä kirjoitetaan, vaan siitä mitä kustannetaan. Vaikka nykyään genret sekoittuvat jo kiitettävästi ja variaatiota löytyy jo silkan nimikerunsauden tähden, saattaa yhä olla, että jotkin omaperäiset ideat eivät läpäise kustannuskynnystä, koska ei keksitä, miten tai kenelle sitä pystyttäisiin markkinoimaan. Tuote voi olla hyvä, mutta jos sitä ei onnistuta myymään, kannattaako sitä tehdä?

Toinen lokero liittyy itse messuihin: miksi niin usein lasten- ja nuortenkirjailijat puhuvat paneeleissa keskenään, miksi aikuisille kirjoittavat vuorostaan omissaan? Miksi on fantasiakirjailijoita ja nuortenkirjailijoita ja lastenkirjailijoita -- miksi ei vain kirjailijoita? Työ nimittäin on koko lailla samanmoista, ja moni kirjoittaa laajalle yleisölle. Vähänkin eroavat näkökulmat piristäisivät keskustelua.

Entä miksi ihmeessä Nuorisokirjailijoiden osaston vieressä on jokin Hyvä Terveys -lehden tilauspiste, miksi ei vaikka Fantasia- ja Scifiseurojen osasto? Sekin oli perin kummallista, että virallisesta ohjelmasta ei löytynyt Nuorisokirjailijoiden järjestämää ohjelmaa lainkaan (eikä sen puoleen fantsu- ja scifiosastonkaan tai Äidinkielenopettajien osaston). Kaikista kaunopuheista huolimatta nuorten lukuhalujen tukeminen ei kirjamessuilla näy tässä mielessä lainkaan.

Pyydän asiaan muutosta!

***

Julkkareissa tuli juhlittua ihan kolminkerroin: perjantaina juhlistettiin Lovea, Ante Aikion toista Aigi-romaania. Olipa muuten hemmetin kova livebändi tuo SomBy!

Lauantaina äristiin, kiroiltiin ja syödä massutettiin merirosvobileissä Kristallimerta juhlistaen. Uskokaa tai älkää, koristelin elämäni ensimmäisen täytekakun. (Tai uskottehan te, kun kuvan näette.) Antologia on nyt tilattavissa painettunakin!


Ei ole kakkua kermoihin katsominen...
(c) J.S. Meresmaa

Myöhemmin samaisena lauantaina merirosvot valloittivat Dynamon, jossa nostettiin maljaa (ja desibelitasoja) Helena Wariksen ja Janne Nykäsen uutukaiselle, Entropialle.

Hienoja ihmisiä, hienoja kirjoja!