9.3.2014

Kastiton kirjailija marginaalissa

Suo siellä, vetelä täällä.

Sanonta tulee mieleen, kun seuraa Antti Majanderin Hesariin kirjoittaman artikkelin "Kustantajaa kuristaa, kirjailijaa hirvittää" kirvoittamaa keskustelua ja kirjailijoiden ajatuksia aihepiirin tiimoilta.

Tiina Raevaara kirjoittaa kastijaosta Alaston kirjailija -blogissa.

Joonas Konstig sivuaa aihetta omassa blogipostauksessaan.

Karo Hämäläinen tarttui asiaan Suomen kuvalehden kolumnissa.

Kaksi vuotta alalla olleella nyypiöllä pää pyörii hartioiden välissä. Mitäkukamissä?

***

Törmäsin käsitykseen kirjailijoiden kastijaosta ensimmäistä kertaa viime vuonna. Tällaiset sisäiset rakenteet eivät näy alalle tulijoille heti, enkä ehtinyt omakohtaisesti kokea kastijakoa, sillä romanssini keskisuuren kaupallisen kustantamon kanssa jäi lyhyeksi.

Olen aina mieltänyt itseni marginaaliin. En ole "keskimäärin kirjailija", jotka Konstig kuvailee blogipostauksessaan "hyvin yliopistolaisiksi ja hyvin helsinkiläisiksi ja ryhmäytymisen seurauksena homogeenisiksi": joukoksi, joka on koulutettua kulttuuripiiriä ja itsensä jalustalle nostava.

Minut vie marginaaliin monikin asia: koulutustaso (toisen asteen koulutus), ei-helsinkiläisyys (taatusti Tampereelta), kirjoittamani genre (fantasia), ammatillinen tausta (perusduunari), kirjojeni kohderyhmä (nuoret aikuiset). Kun on hieman syrjässä, näkee asiat eri kulmasta kuin sivun keskellä olevat. Ja vaikka marginaalissa oleminen tarkoittaa usein sitä, etteivät valokeilat osu omien kirjojen kohdalle, se tarjoaa myös omanlaisensa vapauden kastijaon aiheuttamista riittämättömyyden tunteista sekä oman ammatillisen itsetunnon kyseenalaistamisesta.

Isojen kustantamoiden kastit merkitsevät hyvin vähän kirjailijalle, joka möyrii marginaalissa niiden ulkopuolella. Ainoa asia, joka jää harmittamaan helsinkikeskeisessä "keskimäärin kirjailija" näkymässä on, että käsitys kotimaisen kirjallisuuden tarjonnasta kaventuu koskemaan vain jäävuoren huippua.

8 kommenttia:

  1. Hear, hear! Minut sysää keskivertokirjailijasta gheton suuntaan tausta (agraarijuntti luokkaretkeläinen), asuinpaikka (Turun kehyskunta) ja genre (lanu, spefi). Kastijärjestelmässä olen kaiketi B-ryhmää. Uuden kirjailijan vapaus on onneksi riippumattomuus. Kirjailijuus on minulle yhä seikkailu, ei raakaa arkea.

    Toisaalta tuntuu, että oman sukupolveni koko elämä on ollut sitä, että tullaan framille huonoina aikoina. Nuoruus mentiin 90-luvun lamassa, opiskelemaan mennessä sanotiin suoraan, että te tulette olemaan pätkätyöläisiä ja huonosti palkattuja pitkään. Työelämä ei ole koskaan luvannut kaunista ja pysyvää. Sitä on oppinut ottamaan sen, mitä saa ja nauttimaan siitä sen aikaa kun pystyy. Luovimaan. Kuuntelen joskus rehellisen ihmeissäni sellaisia ihmisiä, jotka ovat toivoneet tulevaisuudelta pysyvyyttä. Siinäpä vasta utopia, joka sisältää voimakkaan spekulatiivisen elementin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, joo, spekulatiivisia elementtejä havaittavissa!

      On ihan mielenkiintoista miettiä, kuinka suuri merkitys sukupolvien välisellä erolla tässä on. Onnellisuudessa/tyytyväisyydessä on paljolti kyse siitä, mitkä odotukset ovat olleet -- ja odotuksia muodostuu lisää kaiken aikaa -- ja kuinka hyvin todellisuus vastaa niitä.

      Kirjailijalla itsellään on aika paljon odotuksia: "tämä kirja on nyt SE kirja" lienee yksi yleisimpiä, mutta käykin niin että fanfaariksi luulemansa teos on muiden korvissa hyttysen huokailua. Kuvittelisin, että kastijako vyöryttää lisää odotuksia kirjailijan niskaan ja stressin määrä lisääntyy. Ei kaikilla tietenkään, mutta kenties monilla.

      Miltä mahtaisi tuntua, jos tietäisi "työpaikallaan" olevansa alinta kastia? Miksi tämä alkoi nyt kuulostaa koulunpihalta, jossa on ne suositut, keskiverrot ja sorsitut?

      Poista
  2. Aiheeseen liittyen myös J-P Koskisen puheenvuoro kirjailijoiden työhyvinvoinnista:

    http://kirjailijoidensalaseura.wordpress.com/2014/03/10/kirjailijan-tyohyvinvointi/

    VastaaPoista
  3. On paljon muitakin ei- helsinkiläisiä, marginaalisia kirjailijoita.
    Tahtomattaankin marginaalissa.
    Tosiasiassa voisi ajatella sen olevan rikkaus, omaehtoisia ääniä, sivustakatsovaa originellisuutta. Kun persoonia haetaan julkisuuteen kustannusmaailmassa, näen kyllä enemmän persoonallisuutta laumojen ulkopuolella ja sivussa olevissa, mutteivat kelpaa, vaan tietyt tyypit edustavat mediassa jatkuvasti kirjailijoiden kuvaa ja ääntä!
    Lisäksi on se harha, että sivuun jääneet olisivat itse syyllisiä siihen, etteivät ole tunnettuja ja mediassa jne. Tosiasiassa tietyt ihmiset jätetään syrjään ja hiljaisuuteen! Miksi joitakuita( usein aina samoja!) pyydetään koko ajan keikoille, haastatteluihin, mediaan,telkkariin, kommentoimaan, tuodaan esille - ja joitakuita ei! Kyllä on siis tätä kastijakoa. Vaikka itse olen elänyt ja kirjoittanut siitä riippumatta, tyrkyttämättä itseäni. Tosin usein on masentanut se että jää kirjailijana kuin seinäkukkaseksi, tai pikemmin ei ole edes seinällä vaan olemattomissa. Kukkii sitten siellä yksikseen, ja tekee kukkeaa tekstiä. Saavutus sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, Anonyymi!

      Tiettyjen kirjojen ja henkilöiden ympärille kasaantuva huomio noudattanee samaa lakia, jossa "raha tulee rahan luokse". Eli kun kiinnostus kirjaa tai kirjailijaa kohtaan kasvaa tiettyyn pisteeseen, yhtäkkiä kirjailija huomaakin edustavansa milloin missäkin, ja töitä pukkaa. Usein tarvitsee vain sanoa "kyllä", kun iso pyörä pyrähtää käyntiin.

      Sekin on hyvä huomata, että ei siellä valokeilassa köllöttelevät kirjailijatkaan ole syyllisiä siihen, että toiset huomataan ja toiset ei. Ei tarvitse olla tyrkky. (Mikä muuten mielestäni on todella inhottava sana, sillä julkisuus ja media liittyvät aina jossain määrin kirjailijuuteen, ja ainakin minä olen valmis tekemään parhaani kirjojeni näkyvyyden puolesta. Miksi halveksua tai suhtautua alentuvasti henkilöön, joka tekee parhaansa työssään?)

      Eikä näkyvyys tai julkisuus takaa hyvää myyntiä!

      Toisinaan olen miettinyt, että mikä on se lukijamäärä, jonka jälkeen kirjailijasta tuntuisi, että hänen kirjansa on oikeasti olemassa. Mikä on se huomion määrä? On ihan hyvä palata alkulähteille ja miettiä, miksi sitä aloittikaan kirjoittamaan -- tai miksi ylipäätään julkaisee. Sillä tiedolla ruokkii sitten sieluaan, seinäkukkaistaankin.

      Poista
    2. Kirjoittaminen lähti kutsumuksesta ja ihanteista, en hakenut julkisuutta. Ennen kirjailijalle oli luonnollistakin olla sivustatarkkailija, jopa erakko. Ei etteikö olisi ollut tarvetta ottaa kantaa myös, siis sisältöjulkisuutta, mutta näkemyksiä tunnutaan kysyvän vain yleiskommentaattoreiksi tulleilta: tietyt samat kasvot usein edustavat kirjallijoitakin.

      Poista
    3. Halu kertoa tarinoita on ollut syynä kirjailijuuteen kohdallani, kaipa sitä voi kutsumukseksi sanoa. Se taitaa olla varsin luontainen kokemus kirjailijoille: halu kirjoittaa syntyy kuitenkin sisältä.

      Tuttuja kasvoja ja tuttuja nimiä on helpompi markkinoida isolle yleisölle: tämän näkee selkeimmin silloin, kun joku muista ansioista julkisuudessa esiintynyt kirjoittaa kirjan. Huomio kasaantuu. Tutut nimet myyvät ja kiinnostavat.

      Väittäisin, että sivustatarkkailijan osa lankeaa nykyäänkin kirjailijalle yhtä luonnollisena kuin ennenkin. Lisäksi itse kirjoitustyö vaatii yksinoloa -- siis jonkinlaista kykyä erakkojaksoihin.

      Mutta asiat eivät ole mustavalkoisia. Ihmiset ovat erilaisia. Kirjailijalla voi olla eri rooleja. Välillä viihdytään huomion keskipisteenä, kun taas vastapainoksi sitten erakkoudutaan kuukausiksi.

      Poista
    4. Valitettavasti menee niinkin että julkisuus ei merkitse kasvavaa myyntiä - ihmisiä saattaa kiinnostaa vain persoona muutoin, ei kirjojensa ostaminen..

      Poista