30.5.2013

Kirjailija ja raha

Rahasta puhuminen on aina hieman tulenarkaa. Jos kertoo, että sitä on liian vähän, on ruikuttaja; jos kertoo että sitä on oikein mukavasti, on kerskailija. Sopivaa on olla nöyrä ja hieman vähättelevä ja sanoa, että kyllä tällä toimeen tullaan (kun ollaan säästäväisiä). Paras on tietenkin olla ihan hiljaa. Niin useimmat tekevätkin.

Kirjailija ja raha on aihe, joka on ollut jonkin verran esillä ainakin sinä aikana, kun olen itse seurannut suomalaista kirja-alaa. Muun muassa tekijänoikeuskorvaukset, lainauskorvaukset ja Turun yliopiston teettämä tutkimus kotimaisten kirjailijoiden tuloista ovat olleet puheenaiheina.

Hämmentävän moni luulee, että kirjailijat ovat hyvätuloisia. Ehkä harha muodostuu siitä, että mediassa näkyvimmin esillä olevat kirjailijat ovatkin hyvätuloisia: tai ainakin he voivat elää kokopäiväisinä kirjailijoina. Entä voisiko käsitystä tukea myös se, että kirjailijan ammattia arvostetaan? Onhan se omalla tavallaan surkuhupaisaa, että kuka tahansa myyjä tai varastonhoitaja tienaa muutamassa kuukaudessa sen, mitä kirjailija saattaa saada vuosien työstä. Selvää onkin, ettei työstä makseta sen mukaan, arvostetaanko sitä vai ei. Silti lähestulkoon jokaisen mielestä tuntuu olevan hienoa, jos on kirjailija. Koska sillä tienaa!

Lienee turvallista väittää, että kirjailijoita on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tietokoneet ja painotekniikoiden kehittyminen ovat mahdollistaneet tekstin tuottamisen helppouden ja painamisen edullisuuden. Suomessa riittää kustantamoita -- pelkästään Suomen Kustannusyhdistyksessä on yli sata jäsentä. Tarjonta on siis valtavaa, joten kun kysyntä on pysynyt kutakuinkin ennallaan, on selvää että kirjailijoista vain murto-osa saa kirjansa/kirjojensa myyntituloja riittävästi niillä elääkseen. Nämä murto-osakirjailijat eli huippukirjailijat voi todeta esimerkiksi viime vuoden osalta Kirjakauppaliiton tammikuisesta tiedotteesta. Sofi Oksanen ja Ulla-Lena Lundberg myivät kumpikin yli 100 000 kpl sinä vuonna julkaistuja teoksiaan.

Kuten Pasi Ilmari Jääskeläinen on osuvasti todennut, suurin osa kirjailijoista ei julkisesti halua puhua kirjojensa myyntituloista, sillä ne ovat yleensä aina pienemmät kuin ulkopuolinen voisi kuvitella. Ja se on vähän noloa. Hyvän tai loistavan kirjan kirjoittaminen ei nimittäin riitä. Täytyy kirjoittaa kirja, joka myy, ja se on temppu johon ei tiedetä varmaa reseptiä. Jälkikäteen voidaan kyllä analysoida menestyksen syitä, mutta toisintoa ei kyetä tekemään.

Kummallisesti ostot tuntuvat kertyvän aina tiettyjen teosten ympärille. Arkihavainnoissani olen laittanut merkille, että toisia kirjailijoita ostetaan, toisia lainataan kirjastosta -- eikä tätä jakoa määrää se, kummasta kirjailijasta pidetään enemmän. Nyt kun uusin Dan Brown on kaupoissa, kuulen sellaisia hämmentäviä puheenpätkiä kuin se edellinen oli kyllä ihan surkea, mutta kai tämä uusin on pakko silti ostaa. Selvästi on siis kirjoja, jotka ostetaan, vaikka niiltä ei paljon odotettaisikaan. Lempikirjailijan kirja saatetaan sitä vastoin lainata.

Usein kuulee sanottavan, että on hyvä, että muutama kirja myy paljon, koska sillä ne vähemmän myyvien kirjojen kulut katetaan. Minun järjelläni voisi ajatella, että kassaan ropisee ihan sama määrä euroja, jos myydään Oksasta 100 000 kpl tai Pulkkista ja Oksasta kumpaakin 50 000 kpl. Tai jos myytäisiin kymmentä eri kirjailijaa kutakin kymppitonnilla. Mutta ehkä homma ei mene niin. Kirja-alalta tuntuu välillä löytyvän kaikenlaisia outouksia.

***

Kirjailijan työtä ja toimeentuloa tukemaan on Suomessa kuitenkin monisäikeinen apurahaverkosto, joka kannattelee minuakin seuraavien töideni osalta. Apurahat ovat niitä, joista monilla on mielikuva, että ne käytetään punaviinitahraiseen taiteilijaelämään tai vähintään muutoin vastuuttomasti; että ne maksetaan veronmaksajien pussista ja aina väärälle ihmiselle (lue: tuntemattomalle henkilölle).

Ei huomata, että hakemuksiin tarvitaan melkoisen tarkat selvitykset ja työsuunnitelmat. Ei tiedetä, että kirjailijalta vaaditaan loppuraportti apurahankäytöstä tai että Suomessa on lukuisia yksityisiä apurahanmyöntäjiä: veronmaksajia taiteen apurahat rasittavat todella vähän. (Ja sekin unohdetaan, että kirjailija maksaa kaikesta veroa hänkin.)

Myyntitulojen (kustantamoiden ennakot kuuluvat näiden piiriin) ja apurahojen lisäksi kirjailijoille on Suomessa itkun ja taistelun myötä saatu nyt maksuun myös lainauskorvauksia. Ne ovat varsin pieniä ja maksetaan luonnollisesti takautuvasti, mutta ovat paikkansa ansainneet. Esimerkiksi 2012 vuoden lainauskorvausmäärärahan jaossa 35 % saajista sai alle 50 euroa, 0,5 % yli 10 000 euroa. Minulle lainauskorvauksia ei ole tullut vielä ollenkaan.

***

Kirjailijan tuloihin vaikuttaa näiden lisäksi se, otetaanko kirjasta pokkaripainos (lisää myyntiä, mutta huonommilla tekijänpalkkioprosenteilla!), mahdolliset käännösoikeuksien myynnit ulkomaille, tai se, onko hänelle muita kirjallisia töitä tarjolla (kuten kolumneja, artikkeleita, lehtinovelleja ym.).

Kuukausipalkkaan tottuneelle duunarille tämä tulojen sillisalaatti on ollut suoranainen järkytys. Miten oman talouden hoitaminen onnistuu, kun tulojen epävarmuus ja ennustettavuus on tätä luokkaa? Kovin nopeasti en ole ryhtymässä vapaaksi kirjailijaksi. Kuvioiden selvittäminen verovirkailijan kanssa ahdistaa jo etukäteen.

Niin kovin lyhyet ovat askelmat teksti-julki-vaikka-ilmaiseksi, täh-maksetaanko-tästä-rahaakin ja apua-pitäisikö-tällä-tulla-toimeen -tilojen välillä.

Toisaalta ei ole mikään ihme, että rahasta puhuminen kirjallisuuden yhteydessä tuntuu epämukavalta. Kirjojen olemassaolon rahallista arvoa on mahdoton mitata: taiteen hintalappu on aina subjektiivinen. Monien kirjojen tuotto on miinusmerkkinen talouden puolella, mutta henkisellä puolella voidaan hyvinkin olla plussalla. Kustantamoille talous on tahtipuikkoa pitelevä taho, joten kirjailijoidenkin on pakko taipua miettimään myyntiä, mikä on haastavaa yhdistää luomistyöhön.

Kirjailijuudessa on vielä se vinha mahdollisuus voittaa jättipotti: merkittävä kirjallisuuspalkinto tai nousu ilmiöksi. Se voi tulla uran alussa, uran keskivaiheilla, uran lopussa tai kirjailijan kuoleman jälkeen. Ehkei koskaan. Mutta mahdollisuus, se on.

***

Pitkän (ja toivottavasti ei kovin puuduttavan) tekstin jälkeen olisi mielenkiintoista kuulla teiltä, rakkaat lukijat, oletteko tulleet koskaan miettineeksi kirjailijan finanssipuolta, ja jos olette, minkälaiseksi sen kuvittelitte? Entä onko teistä keskustelu kirjailijoiden tekijänoikeuskorvauksista ja lainauskorvauksista tarpeellinen? Onko taloudellinen epävarmuus ammatinvalintakysymys?

21 kommenttia:

  1. Jännää, minä luulin, että kirjaston lainauksista olisi maksettu jotain jo vaikka kuinka kauan.

    En ole koskaan ajatellut, että suomalainen kirjailija pääsisi kirjoilla kauheasti rikastumaan. Lapsuuden haaveammattini oli kirjailija, mutta äiti teroitti pikkytytön päähän, että "oikea" ammatti pitää myös hankkia, että saa leipää pöytään. Vapaa-ajalla voi sitten kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, Suomihan lähti lainauskorvausten maksuun vasta vuonna 2007, kun EU pakotti.

      Olen säästynyt noilta "hanki oikea ammatti" -tsemppauksilta, kun tiesin haluavani kirjailijaksi vasta kun kässäri oli valmis kustantamoon lähetettäväksi. :) Mutta tätä varoittelua ilmeisesti harjoitetaan paljonkin: taiteen tekemisellä ei elä, on tehtävä jotain muutakin.

      Ihan hyvä ja totuudenmukainen ohjeistus se on, mutta osaltaan myös vaikuttamassa siihen asenteeseen, että kirjoittaminen on harrastelua, ei oikeaa työtä.

      Poista
  2. Itselleni tämä kirjailijan talous ei ole yllättävää, sillä tunnen pari kirjansa julkaissutta kirjailijaa, joilta olen kuullut näistä taloudellisista hankaluuksista. Aiemmin kyllä myös kuvittelin kirjailijoiden tienaavan enemmän. Tietenkin on selvää, että kun kirjailijoita on Suomessa niin paljon, että osa tienaa enemmän kuin toinen, mutta juurikin tuon tutkimuksen tuloksena tietoon tullut kirjailijan vuosiansiotaso kyllä hätkähdytti. Se on oikeasti järkyttävän heikko. Toisaalta ymmärrän kyllä senkin, että tietenkin tulotaso on kiinni siitä paljonko kirjoja myydään ja ei se kustantaminenkaan tietenkään ilmaista puuhaa ole, mutta silti. Ja se on tosiaan sääli, että hyvä kirja ei välttämättä myy vaan se mikä on suosittu.

    Tekijänoikeuskorvaus on ehdottomasti tarpeellinen kuten myös lainauskorvaus. Kirjailijan tulee saada tuotoksestaan korvauksensa siinä missä kuka tahansa muukin.

    Faktaa vain taitaa olla se, ettei kannata elätellä toivetta elättävänsä itseänsä (perheestä puhumattakaan) pelkästään kirjailijana, pitää olla muitakin tulon lähteitä.

    Minulla on joka tapauksessa pettämätön suunnitelma tämän varalle. Voitan lotosta päävoiton ja sen jälkeen teen omakustanteita! :)

    ps. Omakustanteissa kirjailijalla olisi prosentuaalisesti paras tulomahdollisuus, mutta eihän niitä saa mihinkään kirjakauppaan yms. myyntiin. Miksiköhän omakustanteet ovat niin tavattoman huonossa suosiossa? Joskus on perusteltu sillä, että omakustanteissa kirjan laadusta ei voi olla varma, tässä mielessä kustantamo takaa tietyn laadun tason. Miksi omakustanne ei voisi olla laadukas ja miksi esim. kirjakauppaketju ei voisi itse arvioida omakustanteen laatua?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjojen kirjoittaminen on kyllä eräänlaista lottoilua: toiveet ovat julkaisun alussa korkealla, mutta menestymisen päättävät ulkopuoliset tahot. :D

      Omakustanteiden huono maine piilee usein juuri toimittamistyön puutteessa tai sen vähyydessä. Vaikka olisi kuinka hyvä kirjoittaja, omaa tekstiään ei näe ulkopuolisen (lukijan) silmin. Kustannustoimittaja tekee muutakin kuin kielenhuollon: hän on rakenteiden ja teemojenkin muovautumisessa tiiviisti mukana. Kustannustoimittajan täytyy osata käyttää vesuria tekstin suhteen, olla tinkimätön ja herkkävaistoinen ja ymmärtää kyseistä kirjallisuuden lajia.

      Harva ehkä tietää, kuinka suuri merkitys kustannustoimittajalla voi olla tekstiin. :)

      Poista
    2. On huomattava, että omakustanteiden epäsuosio ei johdu pelkästään kustannustoimittamisen puutteesta. Monesti myös graafinen suunnittelu ja taitto ovat epäonnistuneita.

      Kun "suurromaani" on painettu sinisävyiselle paperille 5mm marginaalilla ja 10p Times New Roman -fontilla, ei ostaminen houkuttele. Painojälkikin saattaa olla epätasaista. Isoilla kustantamoilla tämä tekninen puoli toimii tasalaatuisesti, vaikka kirjojen sisällöstä voikin olla montaa mieltä.

      Oma osansa lienee silläkin, että omakustanteita ei yleensä arvioida mediassa. Tämä taas johtuu siitä, että kriitikon voi olla vaikea saada käsiinsä arvostelukappaletta omakustannekirjasta.

      Poista
    3. "miksi esim. kirjakauppaketju ei voisi itse arvioida omakustanteen laatua?"

      Kirjakauppojen sisäänostajilla ei ole aikaa tai mahdollisuutta (ainakin ennakko-ostokset tehdään jo ennen kuin kirjat ovat valmiitakaan) lukea kaikkia tarjottavia kirjoja (joita on tuhansia). Näin ollen on pakko luottaa kustantajan sanaan ja aiemmin syntyneeseen luottamukseen, uskoon siitä, että ei tämä kustantaja tarjoa mitään täyttä paskaa myytäväksi. Omakustanteiden arviointiin ei ole yksinkertaisesti aikaa.

      Poista
  3. Mun mielestä tuo kommentti siitä, että on hienoa olla kirjailija koska sillä tienaa on aika utopinen. En nimittäin tiedä ketään joka ajattelisi niin - päinvastoin! Huomattavasti yleisempi ajatus on juuri tuo apurahoilla eläminen. Joka suunnasta kuulee, ettei kannata ryhtyä kirjailijaksi jos haaveilee vakaista tuloista ja mahdollisuuksista matkustaa ja kokea. Harrastuksena menee, muttei missän tapauksessa leipätyönä.

    Oikeastaan tuo kommentti tuntui melkein loukkaavalta niitä kohtaan, jotka kirjailijanurasta haaveilevat. En nimittäin usko, että kukaan joka aidosti ajattelee kirjoittamista ja haluaa tehdä sitä pohtii tuotoksensa rahallista arvoa. Oma arvostukseni kirjailijoita kohtaan - se ajatus että on hienoa olla kirjailija - kumpuaa aivan toista syistä. Siitä että he jakavat palan itseään ja omia ajatuksiaan muille, kykenevät luomaan maailmoja ja muuttamaan kertomusten kautta ihmisten ajattelua. Siitä että he luovat muille iloa, tarjoavat mahdollisuuden paeta maailmaa. Siitä että he antavat niin paljon itsestään. Ja varmaan samantyyppisistä syistä sinäkin pidät kirjailijoita arvossa.

    Ymmärrän kyllä turhautmisesi tämän asian puitteissa, eikä tuota lausahdusta oltu varmaan pahemmin mietitty, mutta halusinpa nyt tulla kuitenki jakamaan tuntemukseni :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko, että noita tienaus- ja rahakommentteja lausuvat muut kuin henkilöt, jotka aina ja kaikessa muutenkin ajattelevat rahaa. Heille kirjallisuus on yhtä kuin lööpeissä luimistelevat kirjailijat.

      Kirjoittamisen motiivit ovat kyllä kaikkea muuta kuin rahalähtöisiä: minäkään en usko, että kukaan jaksaa hyvien tulojen toivossa kovin kauan kirjoittaa ja julkaista. Kuten sanottu, varmemmin tienaa jossain ihan toisaalla. :)

      Poista
  4. Hmm, luullakseni olen tiennyt "aina" että valtaosa (suomalaisista) kirjailijoista on melko pienituloisia, mutta vasta ihan viime aikoina olen saanut tarkemman kuvan siitä, mistä ns. "päätoimisen kirjailijan" tulot koostuvat.

    Se, että joku ostaisi kirjan kirjailijalta, josta ei niin välitä, mutta lainaisi lempikirjailijansa uutuuden kirjastosta, on minulle aivan uusi ajatus. Nimenomaan lempikirjailijoiden kirjat ovat niitä, jotka haluaa lukea heti tuoreeltaan, joiden kirjoittajaa haluaa tukea taloudellisesti ostamalla kirjan ja jonka haluaa säilyttää omassa hyllyssään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin todella hämmentynyt, kun tajusin, että tosiaan on kirjoja, joita ostetaan joka tapauksessa ja kirjoja, joita vain lainataan kirjastosta.

      Oma ostokäyttäytymiseni on muuttunut aika tavalla siitä, mitä se joskus oli. Nykyään en osta niitä kirjoja, joita tuupataan joka kaupassa. Tuen paitsi kotimaisia kirjailijoita, myös paikallisia pieniä kirjakauppoja. Vaikka kirja olisikin joskus muutaman euron kalliimpi, tiedän ainakin kyseisen kirjakaupan hankkivan kirjansa mahdollisimman avarakatseisesti ja ilman ketjun tai omistajuuden vaikutusta.

      En varsinaisesti boikotoi isoja ketjuja, mutta huolehdin siitä, että ostan myös niistä indie-kaupoista. :)

      Poista
  5. Olen Turun kirjamessuilla seissyt kirjakaupan myyntihyllyn vieressä, kun kaksi tätiä hypisteli romaaniani. Toinen opasti ystäväänsä: Ei tuon kirjoja kannata ostaa, ne kannattaa lainata kirjastosta. Tämä lause syöpyi mieleeni. Koska olen niin hidasjärkinen, en tajunnut kysyä mihin tämä mielipide perustui. Mutta olin kyllä jo aikaisemmin havahtunut siihen, että on kirjailijoita joita arvostetaan, vaikka ei välitettäisi heidän kirjoistaankaan. Ja on kirjailijoita, joiden kirjat kiinnostavat, mutta joita ei kirjailijoina kuitenkaan arvosteta. Nämä ovat jänniä juttuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "...on kirjailijoita joita arvostetaan, vaikka ei välitettäisi heidän kirjoistaankaan. Ja on kirjailijoita, joiden kirjat kiinnostavat, mutta joita ei kirjailijoina kuitenkaan arvosteta."

      Erittäin osuvasti sanottu! Myös valitettavan totta.

      Sitäkin mietin "kirjailija ja raha" -aiheesta, että omalle työlleen on kovin vaikea määritellä hintaa (tai korvausta siitä hyötymisestä, eli tässä tapauksessa lukemisesta), etenkin kun varmasti jokaisen kirjailijan vilpitön toive on, että kirja löytää mahdollisimman monta lukijaa -- vaikka sitten ilmaiseksi.

      Jos kirjaa ajateltaisiin samanlaisena tuotteena kuin vaikkapa käsitöitä, ja hinta määrittyisi materiaalikulujen ja työhön käytetyn ajan mukaan, kirjojen hinnat olisivat tähtitieteellisiä.

      Poista
  6. Kiitos kiinnostavasta keskustelunaloituksesta! Kyllä tätä raha-asiaa on itsekin tullut mietittyä, vaikka näistä ei tosiaan niin paljon puhutakaan. Minulle on ollut positiivinen yllätys, että apurahoja on kuitenkin niinkin paljon haettavissa, ja niiden saaminen ei ole mahdotonta. Olin alkuun tuossa asiassa hyvin pessimistinen.

    Tuosta kirjailijan verotuksesta mietin - eivätkös apurahat ole verottomia, ainakin johonkin tiettyyn rajaan vuodessa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin oli pessimistinen apurahojen saamisen suhteen, mutta nyt kyllä pessimisti pettyi, vaikka toisin väitetään!

      Käsittääkseni jos apurahan saa julkisyhteisöltä (kuten valtio, kunta tai taiteen edistämiskeskus), se on verovapaata.

      Yksityiseltä taholta saaduista apurahoista veroja joutuu maksamaan, jos summa ylittää n. 19 000 euroa, eli valtion vuotuisen taiteilija-apurahan verran.

      Poista
    2. Joo, noin se taitaa olla. Ja hyvä huomio tuo Saaralta, että joka tapauksessa kirjailijakin on veronmaksaja.

      Poista
  7. Hyvä kirjoitus! Mainitsisin verotuksesta vielä, että joka ikisestä myydystä kirjan kappaleesta menee myös arvonlisävero. Eli verotuloja kirjailija kerryttää pakostakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeps, kirjasta menee vero, palkkioista menee vero... eli veronmaksusta eivät kirjailijatkaan toki säästy, vaikka jotkin apurahat voivat verottomia ollakin. :)

      Poista
  8. Tahtoisin tässä yhteydessä jakaa erään ajatuksen, joka minua on häirinnyt. Liittyen kirjojen myyntiin.

    Kirjakaupoilla ei ole tilaa pitää suuria varastoja. Fakta. Kun tuoreesta teoksesta tulee "vanha", siitä halutaan pian eroon. Hinnat lasketaan, 29,90e kirjasta tulee 20,00e, sitten 10,00e. Lopulta teoksen saa kouraansa 5,00e:llä.

    Tätä on pidetty luonnollisena kiertona. Sellaista se kai kapitalistisessa maailmankuvassa onkin, luonnollista. Kun joku keksii esim. paistinpannun, sille annetaan hinta, esim. 20e. Sitten kehitetään parempi paistinpannu. Joko sen hinta korotetaan tai sitten vanhan mallin hinta lasketaan. Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä kyseessä on tuotesarjan vanhempi ja uudempi versio kaikilla laadullisilla eroavuuksillaan.

    Mutta. Vanheneeko kirja? Vanheneeko yksi tarina kun toinen tulee markkinoille?
    Veikkaisin villisti, että ei. Painos vanhenee kyllä, silloin rispaantuneemman tai käytetyn niteen voi myydä halvemmalla. Mutta tarina on eri asia.

    TEORIASSA voitaisiin ajatella, että jos maailmassa ei olisi varastointiongelmia, kaikki julkaistut teokset tulisi voida säilyttää normaalihintaisina. Liisa ihmemaassa maksaisi yli 20,00e sekä nyt, että viiden vuoden päästäkin. Mifongin perintö maksaisi aivan yhtä paljon kuin Mifongin aika, sillä kyseessä on saman sarjan eri osat, ei "vanha-Mifonki" ja "uusi-Mifonki". Jos joku ei ollut kiinnostunut Sormuksen herrasta vuosia sitten kun uusin painos ilmestyi, hän voi ostaa sen NYT nähtyään elokuvat ja kuultuaan kirjaversion eroista. Kuitenkin samaan hintaan, koska teos on aivan sama kuin ennenkin.

    Tällainen malli tuntuisi jollakin tavalla arvostavammalta kirjailijan työtä kohtaan kuin nykyinen malli, joka mahdollistaa ajattelun "Ostanpa tuon vasta ensi vuonna kun se tulee kuitenkin alennukseen". Alennuksia on nykyisin helppoa odotella, sillä ne tulevat varmasti kuin talvi kesän jälkeen. Kotitaloiden rahatilanteen kannalta ajattelu on aivan oikea. Mutta houkutus syntyy puhtaasti siitä kun kirjoja myyvät tahot ovat totuttaneet meidän sellaiseen ilmiöön.

    Tämä on yksi niistä monista asioista, jotka ovat saaneet minut miettimään millaista omakustantaminen olisi vaihtoehtona. Teoriassahan omakustanteen hinnan voi aina säilyttää samana ajasta riippumatta. Oman saagan kukin osa maksaa ansaitusti sen saman esim. 20,00e jne. Taikka sitten osien paksuuden mukaan jos erot ovat merkittäviä.

    Sääli, että siinä on omat ongelmansa. Markkinoinnin vaikeus ja myyntikanavat. Mutta muuttuuko kirjojen julkaisutyyli merkittävästi joskus lähitulevaisuudessa kun verkon mahdollisuudet paranevat vuosittain? Onko realistista spekuloida, että tulevaisuuden kirjailijat ovat verkostoituneet omilleen ja käyttävät sen aikaisia kanavia, jotka tukevat omakustantamista?

    En näkisi sitä lainkaan mahdottomana. Sanoisin jopa, että jos kirjojen kierto kehittyy voimakkaammin nykyiseen suuntaan, tulevaisuuden kirjailijat tarttuvat yhä varmemmin vaihtoehtoisiin tapoihin tulla luetuiksi. Sellaisiin, joissa oman taiteellisen työn ikäkaari on kirjailijalle palkitsevampi.

    Ja siten rahallinenkin korvaus näkyisi suurempana prosenttina lompakossa. Silläkin uhalla, että kustannustoimittajien kädenjälki jää puuttumaan laadusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, että tarina ei vanhene, mutta kirjakaupoille kirja on tuote, joka vanhenee yksinkertaisesti siksi, että muuten ei uusille olisi tilaa.

      Monien kirjakauppojen valikoiman laajuus tukeutuu näytevarastokappaleisiin, jotka ovat kaupoilla vain lainassa ja palautetaan kustantamoille tietyn aikamäärän jälkeen, jos ne eivät ole myyneet. Jos näytevarastokappale myydään, liike on velvoitettu hankkimaan sen tilalle uuden kirjan. Nämä yksittäiset kirjat eivät käsittääkseni päädy alekoreihin. Omakustanteiden pääsy näytevarastojärjestelmään lienee hankalaa: täytyy kuulua Suomen Kustannusyhdistykseen, joka sekin maksaa.

      On totta, että kirjanostajat on totutettu odottamaan muutama kuukausi ja ostamaan haluamansa kirjat sitten halvalla, jopa neljäs- tai viidesosalla siitä, mitä kirjan hinta uutena oli. Ja vuodessakaan kirja ei muutu miksikään, edes ympäristössä ei ehdi tapahtua muutoksia, jotka vaikuttaisivat kirjan ajankohtaisuuteen.

      Minä uskon, että perinteisen julkaisutavan rinnalle kehittyy uusia tapoja. Osuuskumma-kustannus on tästä yksi esimerkki. Enemmän se on kulttuurityötä kuin tienauskeino, mutta kirja-alalla muutenkin harva pääsee ansioille saati rikastumaan.

      Taiteen kanssa kun ollaan tekemisissä, toimeentulo on aina yhtä epävarmaa. :)

      Tuon suhteen olen hieman skeptinen, että voiko laadukasta kirjallisuutta tehdä ilman kustannustoimittamista. Se nimittäin on oikeastaan aina ollut se, mistä erottaa hyvän vähemmän hyvästä.

      Poista
    2. Kustannustoimittaja on ammattilainen työssään ja hänen mielipiteensä on äärimmäisen tärkeä nykyisessä kirjallisuusmaailmassa. Olisi kuitenkin kiehtovaa tietää milloin kustannustoimittajat ovat astuneet kirjallisuuskuvaan. Ketkä kirjailijat ovat kirjoittaneet jokaisen sivunsa itsenäisesti (tai niin itsenäisesti, johon voidaan vielä lukea ystävien ja omaisten apu), vai onko heitä ollut lainkaan?

      Uskon, että laatuun voi kyllä päästä omineenkin, mutta se vaatii peevelisti, erittäin haastavan määrän, itsekritiikkiä... ja suorapuheisen puolison. :D

      Oikeastaan mielenkiintoinen kysymys on mielestäni se, onko omakustantamisen aiheuttama notkahdus kirjoitusasun laadussa aina niin paha, että kirjailijan oma ääni ja erikoislaatuinen (lue: valtavirrasta poikkeava) idea eivät riittäisi paikkaamaan sitä.

      Mutta kukapa sitten löytäisi tämän erikoislaatuisen tarinan? Ehkä omakustantaminen muuttuu kannattavaksi vasta sitten kun lukijakuntaa on kertynyt jo entuudestaan valmiiksi.

      PS. Tässä kun oli hieman puhetta kirjojen elinkaaresta, siinä piilee toinenkin ikävystyttävä ilmiö, koskien kirjojen hävittämistä. Tässä Kirjailijaliiton linkissä ( http://www.kirjailijaliitto.fi/artikkelit/?x18668=3419076 ) käsitellään asiaa enemmän. Lausunto englanniksi.

      Poista
    3. "Uskon, että laatuun voi kyllä päästä omineenkin, mutta se vaatii peevelisti, erittäin haastavan määrän, itsekritiikkiä... ja suorapuheisen puolison."

      Itsekritiikkikin voi olla joskus este, ei vain etu. :) Ehkä tärkeintä tekstin laadun kannalta on rehellinen ja eteenpäin vievä palaute -- tuli se sitten suorapuheiselta puolisolta tai kustannustoimittajalta.

      Myös ajan myötä käsikirjoitukseen otettu etäisyys auttaa kirjoittajaa hahmottamaan, mikä kokonaisuudessa toimii ja mikä ei.

      Useimmiten omakustanteissa törmää siihen, että tekstiin on jäänyt liiaksi löysää: omassa tekstissään sisällä olevan kirjottajan on kovin vaikea hahmottaa, mikä on riittävä määrä sanoja tuomaan lukijalle tarpeeksi tietoa.

      Toki kijoittajan harjaantuneisuus vaikuttaa myös käsikirjoitusten ensimmäisten versioiden lähtötasoon: toiset tarvitsevat enemmän ohjausta kuin toiset.

      Poista