26.8.2016

Työväenkirjallisuuden päivä 27.8.

Tampere on kyllä mukava paikka kirjallisuudenystävälle muun muassa siitä syystä, että täällä tapahtuu paljon kaikenlaista.

Huomenna on vuorossa Työväenkirjallisuuden päivä Werstaalla.

Tähtivieraana on Johanna Sinisalo, ja ohjelmasta löytyy runsain mitoin nimekkäitä ja kiinnostavia kirjailijoita. Muun muassa nuortenkirjojen dystopiabuumista on heti aamusta puhumassa Emmi Itäranta, Salla Simukka ja Siiri Enoranta. Aamulehti teki oivan jutun otsikolla
"Nuortenkirja myy maailmalla – Miksi sitä kohdellaan Suomessa alempiarvoisena kirjallisuutena?"


Pirkkalaiskirjailijat ovat tapahtumassa mukana myyntipöydällä ja ohjelmaslotilla Työväentalon lavalla. Siellä olen siis minäkin, haastattelemassa Anni Nupposta ja kertomassa Naakkamestarista 16.45-17.45 välillä.

Myös kirjojani on ostettavissa Pirkkalaiskirjailijoiden pöydästä.

Tervetuloa kuuntelemaan ja viihtymään!

24.8.2016

Uudistunut Tulenkantajat

Kuten moni ehkä tietää, Tampereella toiminut ja legendaarisen maineen saavuttanut kirjakauppa Tulenkantajat suljettiin tämän vuoden keväänä sellaisena kuin se tunnettiin. Kaupan perustivat Ville Hytönen ja Erkki Kiviniemi, eli toisin sanoen kustantamot Savukeidas ja Sanasato, vuonna 2012. (Tätä ennen se oli Runokauppa Kattila -niminen, no, runoja myyvä kauppa.)



Vanha Tulenkantajat ehti siis olla pystyssä juurikin sen ajan kuin minä olen ollut kirjailija. Kattilassakin tuli toisinaan poikettua, tamperelainen kun olen. Suhteeni kyseiseen kirjapuotiin on siis sen koko historian mittainen ja monella tavoin tärkeä ja henkilökohtainen. Kaupassa on vietetty monet kinkerit ja tehty lukuisia löytöjä. Paljon lämpimiä muistoja ja kohtaamisia.

Koska mikään ei ole pysyvää paitsi muutos, myös Tulenkantajien oli muututtava. Teos osti kaupan, mikä oli varmasti suurimmalle osalle kaupan kävijäkunnasta suuri helpotus olemassaolon jatkumisen epävarmuuden jälkeen -- kirjakauppaketjujen yksipuolistunut valikoima ei ole jäänyt asiakkailta huomaamatta, joten erikoistuneille kirjakaupoille on tarvetta.

Keväällä alkoikin armoton jännitys: Mitä sieltä olisi tulossa? Mihin suuntaan Teoksen väki veisi kaupan? Olisiko enää tilaa pienille, paikallisille, keskisuurille, käytetyille? Olisiko tilaa esseille, runoille, kulttuurilehdille, aforismeille, sarjakuville? Spefille, nuortenkirjoille, lastenkirjoille? Mitä tapahtuisi tunnelmalle? Mitä eetokselle?

Tänään oli kaupan virallinen avajaispäivä. Kävin siellä ensi kertaa muutoksen jälkeen, vaikka kauempaa ohi kulkiessani olin kyllä nähnyt näyteikkunan läpi muutoksen. Väriä. Valkoista ja oranssia. Tilaa, avaruutta.

Luetaan, miten kävi.

***

Uskaltaudun sisään. Väkeä pörrää paikalla mukavasti, silti on tilaa liikkua. Kirjoja pöydillä. Kasoittain Emmi Itärantaa, Raija Orasta, Laura Lindstedtiä, Alexandra Salmelaa, Minna Lindgreniä. Seiniä verhoavat hyllyt, nekin täynnä kirjoja. Paljon erilaisia selkämyksiä, ei vain niitä viittä nimikettä niin kuin kirjakauppaketjuissa alkaa olla. Toistontoistontoistoja, vain jäävuoren huippu siitä mitä suomalaisella kirjallisuudella on tarjota. Oranssi ei satu silmiin niin paljon kuin etukäteen pelkäsin. Rentoudun aavistuksen.

(c) J.S. Meresmaa

Etsin logiikkaa hyllyjärjestyksestä, mutta en löydä mitään ilmeistä kategoriointia -- sen verran kyllä, että lastenkirjat, nuortenkirjat ja spefi (Teoksen omia tyrkkypöydän hittejä lukuun ottamatta) loistavat poissaolollaan. Näennäinen epäjärjestys tuottaa kuitenkin pienen mielihyvän läikähdyksen. Tuntuu siltä, että täällä voi törmätä yllättäviin kirjoihin. Löytää tuttavia, joita ei vielä tunne. Aivan kuin vanhassa Tulenkantajissa.

Ai kas, onhan täällä lapsille ja nuorillekin jotain! Myymälän perällä, tosin. Hmm. Niin kovin suomalaista, että lasten ja nuorten kirjat ovat perimmäisenä (yleensä tosin miltei piilossa). Ehkä siksi, kun valikoima on vielä keskeneräinen? Tai siksi, kun avajaisissa esiintymässä on aikuistenkirjailijoita? Myyntipöydissä on nimittäin pyörät, järjestystä on helppo muuttaa tarpeen mukaan.


Spefiä en löydä, en millään. Siristelen silmiäni, tihrustan esiintymispaikan takaista hyllyä. Runoja. Ajatella, seinällinen runoutta! Ja myymälässä on myös pieni runodivarinurkkaus. Hyvä. Mutta missä spefi? (Löydän sen myöhemmin sattumalta, kun olen kaupan ulkopuolella ja katson näyteikkunasta sisään. Ikkunatasoa vasten kiilatun myyntipöydän hyllykössä on fantasiaa, scifiä ja kauhua, mutta niitä ei selvästikään ole tarkoitus nyt avajaisten erikoisjärjestelyissä kaupata.)

(c) J.S. Meresmaa

Olen nirso, myönnän sen. Olen sellainen helvetin vaativa kirjakauppa-asiakas siinä mielessä, että haluan saada etsimäni tai löytämäni kirjan kaupasta heti matkaan, en tilata sitä kaupasta ja odotella päiväkausia, jotta pääsen sen hakemaan. Olen varsin hyvin perillä siitä, mitä Suomessa on viime vuosina julkaistu (myös niistä pienemmistä, vähemmän näkyvistä lajeista), enkä hevin osta kirjaa, joka maksaa yli kolmekymppiä (ellei se ole taidekirja tai pakko-saada tietokirja). Tulenkantajien kohdalla tulee vielä kysymykseen tunnesiteet ja nostalgia.

Mikä on tuomioni kaupasta avajaisten perusteella?

Lupaava. Olen toiveikas.

Entistä on turha haikailla. Nuhruinen, kotoisa, olohuonemaisen ahdas ja erittäin underground Tulenkantajat ei palaa. Se on selvä. Mutta tämä uusi Teoksen Tulenkantajat on ainakin valikoimaltaan lupaava. Ja mikä muu olisikaan tärkeämpää kirjakaupassa kuin hyvä valikoima ja edulliset hinnat? Hinnat nimittäin tuntuivat olevan varsin kohdallaan niiden teosten osalta, joita kaupassa hipelöin.

Näyttää myös siltä, että aiempien pitäjien asiantuntijuuspääoma on pidetty talossa. Hyvä! Mikäs sen mukavampaa kuin asiantunteva palvelu.

(c) J.S. Meresmaa

***

Mitä uuden Tulenkantajien pitäisi vielä tehdä, jotta se muuttuisi minusta Täyden Kympin Kirjakaupaksi?

1) Lukunurkkaus. Tila on kliininen ja moderni, mutta myös selkeä, tilava ja varmasti monelle helpompi liikkua kuin aiempi kauppa. Silti tuntuisi hienolta, jos kaupasta löytyisi tila kahdelle mukavalle nojatuolille, pikkupöydälle niiden väliin ja räsymatolle niiden eteen: Siinä voisi kirjan ystävä hengähtää, kukaties lukea runon tai selata ostamaansa kirjaa.

Samalla saattaisi palata se vanhan kaupan henki, josta ison osan teki rupattelu ja kiireettömyys. Muutama sananvaihto toisen kirjanystävän kanssa. Kohtaaminen. (Kuvitelkaa! Kauppa, jossa kanssakäyminen ei tuntunut vaivaannuttavalta edes tällaisesta "kiitos-löydän-itse" -asiakkaasta kuin minä!)

2) Paikallisuus. Tätä oli toteutettu jo jonkin verran, mutta saisi toteuttaa vahvemminkin. Pirkanmaa pursuaa tunnettuja ja tunnustettuja kirjailijoita, mutta myös lukuisia sellaisia kirjailijoita, jotka eivät ole kunnaksia, viitoja tai mannereita (vai mantereita?Ääk!). Heille tilaa! Miettikää, jos heistä jokainen voisi sanoa laajalle tuttava- ja sukulaispiirilleen, että menkää sinne Tulenkantajiin, niiltä minun kirjaani saatte. Voisi olla aika jees, vai mitä?

3) Spefi. Tampere on siitä(kin) erikoinen kaupunki, että täällä majailee paljon spekulatiivisen fiktion, eli tuttavallisemmin spefin, kirjoittajia. Ja kustantajia, kuten Vaskikirjat ja Osuuskumma. Pieniä toki, mutta sitäkin vireämpiä ja verkostoituneempia. Yhteistyö on pelannut menneinä vuosina hyvin, sitä kannattaa jatkaa vastakin!

***

Siinäpä se oli, vain kolme kohtaa parannusehdotukseksi. Ajatella! Sitten se olisi Täyden Kympin Kirjakauppa minun näkökulmastani. (Käytän Suomen mittakaavaa, sillä ymmärrän realiteetit esimerkiksi kahvilan kylkeen saamisessa tai nuorten kirjallisuuden etualalle nostamisessa.)

Olen toki vain asiakas. Tulenkantajat on tietenkin vapaa toimimaan itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Tapahtumien järjestäminen näyttää jatkuvan, mikä on erittäin hieno asia. Minä tsemppaan kympillä.

Toivotan menestystä uudelle Tulenkantajien kirjakaupalle! Tulkoon sinusta Tampereen helmi.

22.8.2016

Naakkamestari Keljon Prismaan

Kiitos Pasi Luhtaniemen työn, S-ryhmän rohkeuden, kustantajani ennakkoluulottomuuden ja lukijoiden äänestyksen Suomi lukee -sivustolla, Naakkamestari lehahtaa myyntiin Jyväskylään Lukutorniin!

Olen vilpitttömän iloinen myös siitä, että Osuuskumman kirjat ovat hyvin edustettuina. Törmään jatkuvasti siihen, ettei laaja spefin lukijakunta edes tiedä, mitä kaikkea kotimaasta olisi saatavilla, koska niin paljon jää katveeseen kustantamon ponnisteluista huolimatta.

Kuvakaappaus äänestyksen tuloksista h-hetkellä, TOP-13.

Lisää pilottihankkeesta voi lukea Suomi lukee -sivustolta.

On todella kova juttu ja hieno tavoite, että Suomen laajasta kirjatarjonnasta olisi enemmän ostajien saatavilla ihan fyysisesti. Perinteisiin kirjakauppoihin on vaikea päästä.

Miten näkymätön kirja löytäisi lukijan?

Lukutorni nousee syyskuun alussa Keljon Prismaan. Käykäähän ostoksilla!

19.8.2016

Tarinoiden oma

Kun aloitin Mifongin perinnön kirjoittamisen kymmenen vuotta sitten, olin juuri valmistumaisillani puutarhuriksi. Olin todella innoissani kasveista, erityisesti eksoottisista kasveista ja botaniikasta, jota ajattelin mennä lukemaan mahdollisesti jopa yliopistoon. Sitten eräästä sattumuksesta aloin kirjoittaa vallattomasti, ilman muuta päämäärää kuin itseni viihdyttäminen tarinalla. Tarinoita päässäni on ollut aina. En ajatellut, että kirjoittaisin kirjan. Mielessäni ei käynytkään, että minusta voisi tulla kirjailija.

Kissa ja hiiri -leikki kirjailijuuden ajatuksen kanssa jatkui siihen asti, kunnes olin käynyt Oriveden opiston vuoden kestäneen käsikirjoituksen viimeistelykurssin ja tuli aika laittaa käsikirjoitus kustantamokierrokselle. Silloin kohtasin ensimmäistä kertaa kunnianhimon, joka on ajanut minut tähän hetkeen. Oikeastaan haluan tätä ihan hirveästi, muistan sanoneeni itselleni, kun asettelin liuskanivaskaa postituspussiin. Ihan hirveästi.

Mutta vasta nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, alan todella tuntea olevani kirjailija. Ytimeltäni, tarkoitukseltani ja kokonaisvaltaisesti. Nyt, yhdeksän romaania ja 16 novellia myöhemmin. Taiteilija-nimitys tuntuu edelleen vieraalta, enkä tiedä tuleeko se koskaan juurtumaan. Ei sen ole pakko. Olen kasvanut duunariperheessä, taustani on sekoitus tehtaantyöläisiä ja kituuttavia yksityisyrittäjiä. Työttömyyskin on tuttua. Niinpä olen itsekin sekoitus duunaria ja yrittäjähenkisyyttä -- ja kirjailijaa.

Tunnen itseni ennen kaikkea kirjailijaksi.


(c) J.S. Meresmaa

***

Ei ole helppoa päästää duunarimentaliteetista irti.

Ei ole helppoa luopua turvasta ja vakaudesta, jonka työnantajasuhde takaa. On vuosilomat, työterveyshuolto, työyhteisö, arkirutiinit... Ei vaivalloista byrokratiaa, tulojen heittelemistä, jatkuvaa epävarmuutta siitä, mistä saa rahaa elämiseen ensi kuussa tai ensi vuonna. Kun on tottunut johonkin tapaan olla, ottaa aikaa murtautua siitä ulos.

Duunari on uuttera työmuurahainen. Jalat maassa, katse eteen, suurempia ajattelematta se suorittaa työnsä päivästä ja vuodesta toiseen. Vaan kun duunarimuurahaiselle kasvaakin siivet, ei lentoon lähteminen käy tuosta vain. Ei kai nyt maasta voi erkaantua? Mitä siitäkin seuraa? Osaanko minä? Entä jos putoan?

Tavallaanhan minä putoan. Otan loikan, astun tuntemattomaan vapauteen. Pilvien läpi ei maata näe, voin pudota vuoden tai kaksikymmentä ennen kuin maa tulee vastaan. Aineellinen turvaverkko löytyy onneksi läheisistä, mutta henkistä puolta ei parane unohtaa. Vaikka saisin ruokaa syödäkseni ja katon suojakseni, miten sieluni kävisi, jos epäonnistuisin?

Toisaalta jo pitkään kirjailijan työtä tehneenä olen oppinut sietämään epäonnistumisen pelkoa. Sen ei saa antaa lamauttaa. Sen ei saa antaa estää. On oltava rohkea, koska tarinat eivät vain tule ihmisestä, ne tekevät ihmisen. Tarinoiden kertominen on oikein hyvä syy olla olemassa.

Minun identiteettini on täydentynyt. Olen tarinankertoja.

***

Parin viikon päästä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloitin tämän blogin. Ajatuksena oli kirjata ainutlaatuisen esikoisvuoden tapahtumia ja tuntoja ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa, mutta bloggaaminen osoittautui niin palkitsevaksi, että se on jatkunut ja jatkuu.

Hyvä niin.

Nyt on elokuu 2016 ja minä, joka luulin tulevani kirjailijaksi julkaisemalla esikoisteoksen, alan viimein hyväksyä ammattinimen mukanaan tuoman todellisuuden.

Muistattehan, että tarinat muokkaavat todellisuutta, mutta tarinoita kertoessanne te muokkaatte myös itseänne.

Tarinat tekevät teidät.

Te olette tarinoiden.

14.8.2016

Ennen kuin arvaatkaan, unelma

Mifongin kadottama on lähtenyt taittoon ja enää vuorossa on oikoluku ennen kuin kirja pääsee painoon ja lukijoiden käsiin. Jihuu!

Viimeiset päivät ennen pumaskan lähetystä (se oli jo viime viikolla) kuluivat karttojen ja vinjettien piirtämisen parissa, joten aikamoista kiirettä on pitänyt kun illat ovat olleet täynnä työtä ja päivät ovat olleet täynnä työtä, joskin toisenlaista. Lisäksi tähän on mahtunut haastatteluja ja valokuvauksia ja uusi puhelin (äly-!), jolla pääsen vastaisuudessa jakamaan kuulumisia paremmin niin Instagramissa kuin mahdollisesti Twitterissä. (Twitteristä en vielä tiedä, sopiiko se minulle.)

Jotain kesästäni kertoo, että vasta elokuussa pääsin hetkeksi lueskelemaan riippumattoon omenapuiden alle. Rentoutumaan toden teolla savusaunassa, irti kirjoittamispaineista.

Kesätöitä on jäljellä enää viikko ja yksi päivä. Sen jälkeen... Niin, sen jälkeen. Hyppy suureen tuntemattomaan. Taloudelliseen epävarmuuteen, täydelliseen vapauteen. Aion omistautua kokonaan sille, mikä on nyt tärkeintä. Sille mikä minusta on vuosien myötä sukeutunut. Kirjailijuudelle. Tarinoille.

Ideoita ja projekteja riittää kymmeneksi vuodeksi, joten ei tässä tarvitse tylsistyä saati kattoon syljeskellä.

Nytkö se sitten toteutuu. Unelma.

6.8.2016

Jos taitaisin naakkojen kielen

(c) V. Rintala

Torstai-iltana käväisin lukemassa otteita Naakkamestarista ja heti seuraavana päivänä blogeihin oli ilmestynyt arvioita: tämä esiintymisbisneshän on nopeavaikutteista kuin delviläismyrkky!

No, ehkä syy-seuraus -suhde ei mennyt ihan näin, mutta viikko on ollut joka tapauksessa antoisa. On ihana nähdä työn kantavan hedelmää. Kirjailijana olen sitä laatua, jolle yleisö on tärkeä. Lukijat ovat tärkeitä. En näe mielekkyyttä kirjoittaa pöytälaatikkoon, sillä kertomani tarinat on tarkoitettu maailmalle. Ne ovat toisten aivoruokaa, tarkoitettu iloksi, ravistajiksi ja lohduttajiksi.

Naakkamestaria on luettu

1) Morren maailmassa. Tämä oli erityisen jännittävää, sillä urani alussa Morren arviot Mifongin perinnöstä ja Mifongin ajasta olivat tärkeitä ja ilahduttavia. Myöhemmistä osista arvioita ei ole kuulunut siitä ymmärrettävästä syystä, että Morre siirtyi kulissien taakse toimitushommiin. Oli mahtava lukea, että onnistuin yllättämään kustinikin! (Ja että minulla on tunnistettava ääni.)

2) Todella vaiheessa -blogissa.

"Kirjan lumo tulee juuri siitä, ettei tiedä juuri mitään ja lukiessa kaikki sitten selviää. Meresmaa on kirjoittanut kauniisti ja harkituin sanoin tarinan, joka on paikoin rankka, paikoin toiveikas ja paikoin hyvin haikea. Pieneen kirjaan on mahtunut kokonainen elävä vaihtoehtohistoria."

Kiitos, Reta!

***

Naakat ovat lumonneet minut. Olen herkistynyt kuuntelemaan niitä kaupungilla liikkuessani. Eilen töistä palatessani kiireisellä Hämeenkadulla bussien, ihmisten ja kojujen keskellä, piilossa lehmusten vehreydessä oli käynnissä kiivas naakkojen sananvaihto. Ei rähäkkä, ei niin kuin harakoilla. Ei poikaskärttämistä, tämä oli aikuista puhetta.

Kun vain oppisin kielen...

P.S. Naakkamestari on nostona myös Usvazinen pääkirjoituksessa, jossa suositellaan uusinta, erinomaiseksi havaittua suomispefiä. Jos teille ei tämä mainio verkkolehti ole tuttu, kannattaa tsekata!

3.8.2016

Tapahtumien yössä


Stockan puolen Suomalaisessa kirjakaupassa esiintyy upea Pirkkalaiskirjailijoiden kavalkadi. Luen Naakkamestarista  näytteen klo 19.00. Tervetuloa kuuntelemaan ja kirjaostoksille!



31.7.2016

Ken tunnetta torjuu, se totuutta kaihtaa

Tunne.

Epämääräinen, estämätön, kutsumaton, kaikkivoipa. Kaikkea tai ei mitään.

Jos jotain olen hämmästellyt, niin sitä miten paljon erilaisia tunteita liittyy kirjailijuuteen. Nimenomaan voimakkaita tunteita. Eikä tässä välttämättä ole kyse siitä kliseisestä taiteilijan herkkyydestä tai temperamentista, vaikka niilläkin voi toki olla osansa. Tunteet syntyvät omassa itsessä, mutta ne yleensä heräävät ulkopuolelta tulleesta kimmokkeesta.

Hyvin merkittävä voimavara kirjailijalle onkin kyetä käsittelemään tunteita, jotka pahimmillaan masentavat, katkeroittavat, aiheuttavat arvottomuuden tunnetta ja ahdistusta. Luomisen hybris ja flow ovat harvinaisia vierailijoita kirjailijan arjessa. Paljon useammin sitä kamppailee kuin kirmailee.

Mistä näitä mustia ajatuksia sitten kumpuaa ja olisiko niille jotain tehtävissä?

***

Kirjoittaminen on kokonaisvaltaista. Luomistyössä sekä mieli että keho tekevät kovasti duunia, vaikka se ei aina työnteolta näyttäisikään. Kirjoittaminen on myös hyvin henkilökohtaista, koska työtä tehdään yksin. Kaikki ideat, ajatukset, juoni- ja sanavalinnat ja henkilöhahmot ovat kirjailijasta lähtöisin. Ilman kirjailijaa ei ole mitään. Helposti kirjailija silloin ajattelee, että jos teksti tai tarina on huono, myös hän itse on huono.

Prosessissa on monia vaiheita, joten tunneskaalakin on laaja. En tunne yhtäkään kirjoittajaa, jolle vuoristoratavertaus ei olisi omakohtaisesti tuttu. Välillä tuntuu, että näppäimistöltä irtoaa maailman parasta tekstiä. Välillä epävarmuus kalvaa niin, ettei saa edes lausetta luotua. Kaikenlaisia epäilyksiä pörrää ympärillä.

Kirjailijalle avautuu julkaisujen myötä aivan uudenlaisia matopurkkeja. Silmät aukeavat näkemään lukuisia epäkohtia niin kustannusmaailmassa kuin kirjan levityksessä ja mahdollisuuksissa löytää lukijoita.

Vertailu alkaa viimeistään tässä vaiheessa, ja se onkin se, johon tartun.

Älä vertaile itseäsi muihin kirjailijoihin.

Hyvä on, vertaile. Olet ihminen. Olisi epäinhimillinen vaade olla vertailematta. Sillä tavalla maailmaa hahmotetaan. Mutta älä vertaile ajatellen, että se mitä toinen tekee on oikein ja se mitä sinä teet on väärin. Analysointi on jees. Jos vertailu sisuunnuttaa tai antaa etenemisaskelmia tai esikuvia, se on jees. Jos se vain ahdistaa ja masentaa, se voi pahimmillaan tyrehdyttää kirjoittamishalun tykkänään.

Mediassa isoimmin esillä ovat kuitenkin ne poikkeukselliset menestystarinat. Hyvää ja vakaata uraa luo moni kirjailija parrasvalojen ulkopuolellakin. On mietittävä omat tavoitteensa ja asetettava kunnianhimonsa realistisiin kehyksiin. (Kehyksiä voi sitten myöhemmin nostaa seinällä korkeammalle, jos siltä tuntuu.)

Uran alussa vertailua tapahtuu varmasti paljon, kun askeleitaan vasta tapailee ja yrittää päästä alan lainalaisuuksista selville. Kirjailijoista jokainen todella on yksilö ja jokaisen ura on yksilöllinen, vaikka näennäisesti samaa työtä tehtäisiinkin. Se tekee vertailusta hyödytöntä muuten kuin sisäisenä peilinä ja oppimisen paikkana omalle tavalleen olla kirjailija. Siksi olisikin tärkeää tutustua monenlaisiin kollegoihin, eikä vain niihin, jotka nyt ovat huipulla tai breikkaamassa.

Yksi vaikeimpia asioita kirjailijuudessa on löytää oma kirjailijanlaatunsa, pysyä sille uskollisena ja pitää päänuppinsa kasassa niin ulkoisen kuin sisäisen epävarmuuden paineessa.

Kaikista ei siihen ole. On lukuisia hienoja kirjoittajia, jotka eivät enää syystä tai toisesta halua olla kirjailijoita.

Jokainen kirjailija kohtaa pettymyksiä, vaikeuksia ja epäonnistumisia jossakin uransa vaiheessa. Näin yksilökohtaisessa työssä sitä ei voi olla ottamatta henkilökohtaisesti. Mielenterveyden vaaliminen on tärkeää, ja minusta kirjailijoiden olisi hyvä puhua myös kipeistä asioista luotettavien kollegoiden kesken.

Yksin ei kannata jäädä.